Lääkäriksi vuonna 2000 -tutkimus lääketieteen opetuksen tutkimusta Turusta

Mahtipontiselta kalskahtava nimi Lääkäriksi vuonna 2000 -tutkimus on annettu Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opintouudistukseen liittyvälle tutkimusprojektille. Viime syksynä ilmestyi tutkimusprojektin ensimmäinen raportti Stakesin sarjassa (1). Tutkimuksen nimi on johdettu siitä, että syyslukukaudella 1991 opintonsa aloittaneet tutkittavat saavuttanevat kuuden vuoden opiskelun ja eurokoulutuksen jälkeiset täydet lääkärinoikeudet vuoden 2000 paikkeilla.

Lääkärikoulutuksen uudistus on Suomessa ehtinyt käytännössä pisimmälle Turussa. Turun opintouudistuksen keskeiset tavoitteet sisältävät useita komponentteja lääketieteen opintouudistusten kansainvälisistä trendeistä, kuten siirtymisen opiskelijakeskeisempiin ja itsenäisempiin opintoihin, valinnaisuuden ja integraation lisäämisen, lääkärin- ja tutkijavalmiuksien parantamisen sekä opetuksen ja oppimisen evaluaation kehittämisen. Kuitenkin Lääkäriksi vuonna 2000 -tutkimuksen kohderyhmän, syyslukukaudella 1991 aloittaneiden opiskelijoiden, opinto-ohjelman ero "vanhaan" koulutusohjelmaan verrattuna näyttäisi olevan juonneopetus, jota on aiemmin käsitelty tässäkin lehdessä (2).

Lääkäriksi vuonna 2000 -tutkimushankkeen tavoitteena on tarkastella lääketieteen opiskelijoiden opiskeluprosessia ja ammatillista kasvua mm. kognitiivisen psykologian ja kehitysteorioiden pohjalta. Käytännönläheisenä tavoitteena on myös kehittää lääketieteen perusopetuksen jatkuva palautejärjestelmä Turkuun. Raportissa kuvataan Turun opintouudistuksen vaiheita ja tavoitteita. Lisäksi kuvataan "vanhassa" koulutusohjelmassa opiskelleiden prekliinisen ja kliinisen vaiheen päättävien opiskelijoiden kokemuksia ja mielipiteitä opiskelusta sekä syksyllä 1991 "uudessa" koulutusohjelmassa aloittaneiden opiskelijoiden taustaa ja käsityksiä ensimmäisenä lukuvuonna.

Lääketieteen opetuksen tai opiskelun tutkimus, jota Lääkäriksi vuonna 2000 -tutkimus edustaa, on Suomessa harvinainen tutkimuksen laji. Vaikka tieteellisyyttä ja tieteellistä tutkimusta arvostetaan lääketieteessä, lääketieteen opetukseen liittyvä tutkimus on, ja tullee pysymäänkin, enemmän kummajaisena useimpien itsensä lääketieteilijöiksi tuntevien keskuudessa. Syynä ei ole vähiten se, että biologisen ja kliinisen lääketieteen käyttämät tutkimusmenetelmät soveltuvat siihen huonommin kuin lääketieteelle vieraammat "pehmeinä" pidetyt menetelmät (3).

Turun tutkimuksen nyt julkaistussa raportissa on kuvattu opetuksen uudistamisprosessia tiedekunnassa ja tehty sarja mielipidetiedusteluja. Tiedustelut tehtiin "vanhoille" C5- ja C12-kursseille syyslukukaudella 91 ja kevätlukukaudella 92 ja "uudelle" C1-kurssille elokuussa ja joulukuussa 91 sekä toukokuussa 92. Toukokuussa tutkittiin vertailun vuoksi myös Oulun C2-kurssin mielipiteitä. Tulokset on esitetty kautta linjan prosenttiosuuksina ja siten pyritty kuvaamaan kuinka mielenkiintoisena tai mielenkiinnottomana, tärkeänä tai merkityksettömänä opiskelijat kysyttyjä asioita pitivät.

Koottu tieto opiskelijoiden taustoista ja heidän mielipiteistään lienee tarkoitettu palvelemaan tutkimusprojektia myöhemmin. Nyt esitetyssä muodossa tulokset ovat ongelmallisia. Kun kysytään opiskelijoiden mielipiteitä esimerkiksi opintoalojen merkityksestä, opintojensa aikana saamistaan valmiuksista tai suunnitelmistaan suhteessa tulevaan lääkärintyöhön, muodostuu ongelmaksi itsearviointikyvyn luotettavuus, kuten myös tutkijat ovat pohdinnassaan todenneet. Tutkituista ainoastaan C12-kurssilaisilla oli edes vähän kokemusta itsenäisestä lääkärintyöstä.

Opiskelijoille suunnattu mielipidetiedustelu on myös ongelmallinen siksi, että se on tavallaan "tuotantolähtöinen", kun suuntauksena on lääketieteen koulutuksen siirtäminen "kysyntälähtöisempään" suuntaan. Esimerkkinä voidaan mainita, että lähes joka toinen C12-kurssilaisista arvioi peruskoulutuksen antamat valmiudet potilas-lääkärisuhteeseen sairaalatyössä erittäin tai melko hyviksi. Paremmat valmiudet he arvioivat saaneensa vain konsultointiin, terveysneuvontaan ja oman työn suunnitteluun. Kuitenkin ulkopuolelta on varsin usein kritisoitu lääkärikoulutuksen tuloksia juuri potilas-lääkärisuhteen ja terveysneuvonnan osalta.

Itsearvioinnin ongelmat koulutuksen suunnittelun ohjaamisessa näkyvät myös siinä, että valtaosa valmistumassa olevista lääkäreistä koki saaneensa aivan liian vähän sekä teoreettista että käytännön opetusta kaikkiin kysyttyihin terveydenhuollon tehtäviin. Pitäisikö siis kaikkien alojen opetusta lisätä? Vai oliko ehkä opetettu liikaa tai vääriä asioita ja oppimistulos jäänyt huonoksi? Miten on tulkittava esimerkiksi se, että psykologian opetus koettiin melko merkityksettömäksi, mutta elämänkriisin hoitoon saatua opetusta ei kukaan kokenut saaneensa liikaa, yli puolet koki saaneensa liian vähän?

Toinen perusongelma tutkimuksessa on aineistojen käsittelytapa. Tulosten esittäminen prosenttiosuuksina pitkissä taulukoissa, joissa on vierekkäin eri ryhmien tai eri tutkimusajankohtien tieto, johdattaa vertailuihin. Tutkijatkaan eivät ole malttaneet tyytyä pelkkään kuvailemiseen vaan ovat tekstissä tehneet vertailuja. Erojen merkitystä on kuitenkin vaikea arvioida, koska erojen tilastollinen käsittely puuttuu, eräitä sukupuolten välisiä eroja lukuun ottamatta.

Edellä esitetty kritiikki ei suinkaan tarkoita, etteikö tutkimus sisältäisi paljon mielenkiintoista tietoa, jota tosin voi tulkita useammallakin tavalla. Tyytymällä pelkkään kuvailuun, voidaan esimerkiksi todeta, että toiminta avohoidon lääkärinä kiinnosti syksyllä 1991 opintonsa juuri aloittaneita. Yksityislääkärin työhön, joka valtaosaltaan liittyy avohoitoon, tunsi kiinnostusta 92 % vastanneista (n = 109) ja terveyskeskuslääkärin työhön 74 %. Toki kiinnostusta sairaalalääkärin työhön oli myös 93 %:lla.

Miettimisen arvoinen tieto on myös melko vähäinen kiinnostus mielenterveystyöhön jo opintojen alussa (19 %:a kiinnosti paljon, 29 %:a kiinnosti jonkin verran ja 33 %:a ei kiinnostanut lainkaan). Menemättä sen tarkempiin vertailuihin, voidaan todeta että kiinnostus mielenterveystyöhön ei ollut suurempi C5- kurssilaisilla (16 %:a kiinnosti paljon 34 %:a ei kiinnostanut lainkaan) kuin C12-kurssilaisillakaan (5 %:a kiinnosti paljon, 81 %:a ei kiinnostanut lainkaan).

En ole pyrkinyt arviossani kattavasti referoimaan "Lääkäriksi vuonna 2000 -tutkimusta", suosittelen siitä kiinnostuneita tutustumaan itse teokseen. Olen lähinnä yrittänyt ilmaista sekavat tunteeni jukaisua kohtaan. On tärkeää, että lääketieteen perusopetusta kehitetään, kuten Turussa on tehty, ja että siihen liitetään opetuksen tutkimusta. Tässä muodossa tutkimus toimii enemmän kysymysten herättäjänä kuin suunnan näyttäjänä, mikä toki sekin voi olla hyvä.

Kuitenkin aika yksinkertaisilla kysymyksillä voitaisiin jo nyt tuoda esiin perustavaa laatua olevia opetuksen kehittämistarpeita. Eräs esimerkki voidaan ottaa Helsingin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa kysyttiin syksyllä 1990 vuonna 1988 lääketieteelliseen tiedekuntaan hyväksytyiltä avoimilla kysymyksillä mm. tiedekunnan tarjoaman opetuksen hyviä ja huonoja puolia sekä opiskeluun liittyviä odotuksia ja niiden toteutumista. Hyvien ja huonojen puolien punninnassa vastaukset menivät, kuten odottaa saattoi, monessa kohdin ristiin. Selvänä huonona puolena nousi esiin pohdiskelevan opetuksen puute (esim. omaa ajattelua ei palkita vaan asiat annetaan valmiina, koneellisuus, kapea-alai-suus, poikkitieteellisyyden puute, konservatiivisuus, liian vähäinen teoreettisuus). Puutteena sitä piti 26 /125 eli 20,8 % vastanneista, eikä kukaan pitänyt sitä opetuksen hyvänä puolena. Pohdiskelevuuden puuttuminen oli myös tavallisin toteutumatta jäänyt opiskelua koskeva odotus (26/88 eli 29,5%) (4).

Lääketieteen opetuksen tutkimuksessa keskeisin tarve olisi tutkia, mitä ja miten lääkäriksi opiskeleva oppii suhteessa siihen, mitä hyvän lääkärin olisi osattava. Tällöin useimmiten parempi kysymys opiskelijalle on "mitä opit" ja "miten opit" tai lääkärille "mitä ajattelet, miten toimit, mitä sanot potilaalle" ja "miten päädyit siihen", kuin tavallisempi kysymys "mitä mieltä olet".

KIRJALLISUUTTA