Tuntikorvauksella tekeville työläisille on yleensä säädetty työaika, josta he saavat sovitun palkan. Sairaalalääkärien työaika on virkaehtosopimuksen mukaisesti sovittu 38,25 tunniksi viikossa, jotka tunnit pääsääntöisesti on sopimuksen mukaisesti sijoitettava ns. normaaliin työaikaan eli päiväksi. Tästä työstä heille maksetaan ns. peruspalkka eli palkka, joka duunarin kuuluu saada työstään. Monen lääkärin toimenkuvaan kuuluu kuitenkin huolehtia myös akuutisti sairastuneista tai loukkaantuneista potilaista, tarpeen vaatiessa aivan välittömästi potilaan saavuttua sairaalaan. Koska nämä sairaustapaukset sattuvat myös muuhun kuin lääkärin säännölliseen työaikaan, joudutaan turvautumaan päivystysjärjestelmään. Lääkärit ovat siis pakotettuja työskentelemään myös vuorokauden ympäri, mistä heille maksetaan erillinen ns. päivystyskorvaus. Tämän suuruus riippuu myös siitä, kuinka tiukasti ko. lääkäri päivystysaikanaan joutuu olemaan sitoutuneena sairaalaan. Monet lääkärit, varsinkin nuoremmat kollegat, haluavat tehdä päivystystyötä siitä saamansa lisäansion takia, koska he eivät tulisi toimeen pelkillä päiväansioillaan. Jos näin olisi, ei varmaan moni kollega himoitsisi yöpäivystyksiä edes lisäansion toivossa.

Joskus lääkärit joutuvat myös jatkamaan päiväaikaista työtään, esimerkiksi leikkauksia, normaalin työaikansa ulkopuolelle, eli tekemään ylitöitä, joista työnantajan kuuluu maksaa korvaus - joko vapaa-aikana, jos se on työpaikan työtilanteen takia mahdollista, tai rahana, mikäli työnantajalla sitä on. Eli lääkäri kyllä ansaitsee jälleen ylimääräistä, mutta se tapahtuu taas normaalin työajan ulkopuolella.

Erikoismaksuluokkajärjestelmä, jonka avulla on pyritty turvaamaan potilaan oikeus valita hoitava lääkärinsä, on jälleen kerran lakkautuslistalla sen aiheuttamien epäkohtien, lähinnä ilmeisesti potilasjonoissa tapahtuneiden ohitusten vuoksi. Tässä vaiheessa tunnutaan kuitenkin unohdettavan se tosiseikka, että järjestelmä luotiin aikanaan myös osaksi erikoislääkäreiden palkkiojärjestelmää, jolla korvattiin ns. sporttelijärjestelmä, jolla lääkäreille maksettiin erilliset korvaukset heidän sairaalassa tekemistään toimenpiteistä. EML kuuluu siis oleellisena elementtinä erikoislääkäreiden palkkausjärjestelmään. Jotkut sen vastustajat olisivat toisaalta valmiita jopa säilyttämään sen, mutta vain siinä tapauksessa, että toimenpiteet tehtäisiin iltatöinä omalla ajalla ja erillisessä systeemissä.

Suomessa on moniin muihin maihin verrattuna poikkeuksellinen järjestelmä, joka sallii kunnallisella sektorilla työskentelevien lääkäreiden toimia vapaa-ajallaan myös yksityislääkäreinä. Monet kunnallispoliitikot olisivat valmiit lopettamaan välittömästi tämänkin ansaitsemismahdollisuuden, elleivät he olisi täysin tietoisia siitä, että kunnallisen terveydenhuollon vastaanottopisteet sekä terveyskeskuksissa että sairaaloissa kaatuisivat välittömästi yksityissektorilta kääntyviin potilasruuhkiin, varsinkin, kun suuri osa kuntasektorin lääkäreistä siirtyisi välittömästi yksityispuolelle. Melko varmasti monen lääkärin halu kuluttaa vapaa-aikaansa vastaanotoilla olisi huomattavasti pienempi, mikäli päiväaikainen ansiotaso toisi heille riittävän toimeentulon.

Voidaan siis sanoa, että suomalaisen lääkärin ansiotaso on hyvä niin kauan kun hän jaksaa tehdä kaksinkertaista työtä, joko työnantajan pakottamana tai omasta halusta toimeentulonsa turvatakseen. Tämä ei ole oikein. Niinpä meidän on taisteltava saadaksemme päiväaikaiset ansiomme sille tasolle, että iltatöihin ei ole taloudellista tarvetta. Lääkärikin voisi olla normaali ihminen, joka normaalin työpäivän jälkeen siirtyy rauhassa vapaa-ajan viettoon.