Viime aikoina on lehdistössä keskusteltu avustetun lisääntymisen etiikasta. Lakia hedelmöityshoidoista on yritetty jo parikymmentä vuotta, mutta se on osoittautunut poliittisesti vaaralliseksi. Kuumin kiistakysymys - yksinäisten naisten hedelmöityshoidot - on yhteiskunnallisena epäkohtana marginaalinen. Isyyskysymysten eli sukusolujen luovuttajan aseman ratkaisu on tärkeää. Julkisessa keskustelussa ei ole juuri käsitelty erottelua vapauden ja oikeuden välillä. Vaikka hedelmöityshoidot sallittaisiin kaikille (vapaus), voi jäädä terveydenhuollon sisäiseksi pohdinnaksi onko lääkäreillä tai julkisella terveydenhuollolla velvollisuus niitä antaa (oikeus).

Kun säädetään lakeja, jotka ovat ristiriidassa ihmisten vakaumusten kanssa, on odotettavissa pettymyksiä ja hampaiden kiristelyä. Rationaalisella keskustelulla pääsee kuitenkin pitkälle kohti konsensusta. Tätä Lääkäriliittokin pyrki edistämään järjestämällä seminaarin hedelmöityshoitojen kiistakysymyksistä (ks. Lääkärilehti 38/2005 ja Nuori Lääkäri 10/2005). Jyrkimpiä mielipiteitä esittävät eivät aina käy todellista keskustelua, koska se edellyttää valmiutta muuttaa omia mielipiteitään pätevien argumenttien pohjalta. Tämä taas edellyttää edes teoreettista mahdollisuutta olla väärässä. Uskonnolliseen tai muuhun luonnonjärjestykseen vetoaville tämä voi olla vaikeaa.

Keinoalkuisen elämän toisessa päässä törmäämme eutanasiaan. Aiheesta on käyty maailmanlaajuista keskustelua Hollannin vastasyntyneitten eutanasiaa käsittelevän ohjeiston vuoksi, mutta Suomessa tästä ei ole kohuttu. Ohjeistosta vastannut Eduard Verhagen ei muistanut saaneensa Suomesta yhtään haastattelupyyntöä, vaikka on antanut aiheesta satoja haastatteluja 50 eri maassa. Hollannissa ohjeiston arvioitiin koskevan noin 15 vastasyntynyttä vuodessa, eli kysymys on sinänsä marginaalinen. Piiloagendalla on kuitenkin kaltevan pinnan argumentin mukaisesti harjoittelu ison ongelman eli inkompetenttien vanhusten eutanasian käsittelemiseksi.

Suomessa eutanasiakeskustelu on ollut yleensä varsin laimeaa, koska merkittävää tarvetta ei ole löytynyt. Kourallinen keskenään erimielisiä intoilijoita pyrkii pitämään asiaa esillä. Sekavallakin propagandalla he saavat paljon palstatilaa mediassa aiheen yleisen jännittävyyden vuoksi. Eutanasiakeskustelu on luonteeltaan periaatteellista, eli kysymys on ennemminkin mahdollisuudesta kuin todellisesta tarpeesta. Monet suhtautuvat fanaattisesti norjalaisten valaidenkin suojeluun, vaikka eivät niitä koskaan näkisikään.

Myös eutanasiakeskustelussa sotketaan vapaudet ja oikeudet. Kysytään retorisesti "miksi emme saa päättää omasta kuolemastamme" vaikka tosiasiassa tarkoitetaan "miksi lääkäreillä ei ole velvollisuutta suorittaa eutanasiaa". Viimeksi mainittu osoittaa kuinka outoa puhe "oikeudesta eutanasiaan" on. Usein myös unohtuu se iso asia, että toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa itsemurhan avustaminen ei ole laitonta. Suomen Lääkäriliittokin on tehnyt eron eutanasian ja avustetun itsemurhan välillä, toisin kuin monet muut lääkärijärjestöt. Näin ollen Suomessa on vapaus kuolla - ja saada kuolinapua. Tämän linjan kehittäminen ei edellyttäisi lääkäreiden osallistumista eikä kuoleman lisämedikalisointia.

Periaatteelliset eettiset kysymykset ovat mielenkiintoisia prosesseja. Poikien ympärileikkauksesta käydyn keskustelun pöly ei ole vielä laskeutunut, mutta Jehovan todistajien verensiirroista lienee jo konsensus. Nämä asiat eivät koske konkreettisesti useimpia suomalaisia, ei edes lääkäreitä, joten niihin ei liity omia kokemuksia tai tunteita. Se vaikeuttaa niiden käsittelyä. Moraaliset intuitiomme toimivat huonosti ja voivat antaa ristiriitaisia viestejä. Toisaalta nämä riittävän kaukaiset "autiosaari-tapaukset" pakottavat meidät perustelemaan mielipiteemme johdonmukaisella argumentaatiolla. Yleensä se tuo esiin arvoperiaatteittemme välillä olevia ristiriitoja - muuten ne eivät herättäisikään suuria tunteita. Mukana on usein ns. traagisia valintoja eli tilanteita, jossa hyviä vaihtoehtoja ei ole olemassa. Ääritapaukset auttavat miettimään onko meillä yksilöinä johdonmukainen, kaikkialle soveltuvista abstrakteista periaatteista muodostuva kattava eettinen normisto vai kokoelma erilaisiin yksittäistilanteisiin liittyviä moraalisia tunteita. Käytännössä toimivaan lääkärin etiikkaan tarvitaan molempia.