Lääketieteen opiskelijoiden aloituspaikkojen määrää päätettiin loppukeväästä lisätä noin 150:llä vuoteen 2016 mennessä. Lisäyksen jälkeen lääketieteen opinnot aloittaa vuosittain noin 750 opiskelijaa. Päätöksen perusteena on lääkärien lisääntyvä eläköityminen yhdistettynä väestön ikääntymiseen. OKM:n alkuperäisten laskelmien mukaan lääketieteen opiskelijoiden vuosittaisen sisäänoton pitäisikin olla tällä hetkellä jopa 900 uutta opiskelijaa, jotta kasvavaan tarpeeseen kyettäisiin vastaamaan.

Lääkäriliitto kävi OKM:n kanssa asiasta tiiviisti keskusteluja. Täyttä yhteisymmärrystä esimerkiksi lääkäritarpeen laskentaperusteista tai pohjaluvuista ei saavutettu, mutta asiassa tapahtui lähentymistä. Omien laskelmiemme mukaan lääkärien eläköitymishuippu saavutetaan vuosina 2018-2022, jolloin eläkkeelle on jäämässä vuosittain noin 600 lääkäriä. Tämän jälkeen eläkkeelle jäävien lääkärien määrä kääntyy laskuun. Kun nykyinen sisäänotto on sama noin 600 opiskelijaa vuodessa, ei työelämässä olevien lääkärien määrä vähene näinäkään vuosina. Samalla toimintaa tehostamalla, rakenteita uudistamalla ja lääkärien työuria pidentämällä, esimerkiksi työhyvinvoinnista huolehtimalla, on potilastyöhön lisättävissä tarvittavaa lääkärityöpanosta. Laskelmiemme mukaan esimerkiksi 600 lääkärin työpanos hukataan vuosittain tehottomiin tietojärjestelmiin ja 200 lääkärin työpanos turhien todistusten kirjoittamiseen.

Laskelmista huolimatta opiskelijamäärien lisäämisestä tehty päätös oli ennen kaikkea poliittinen ja tehty tosiasiassa jo ennen kuin asiasta päästiin edes keskustelemaan. Tästä syystä sekä OKM:n että yliopistojen kanssa käydyissä keskusteluissa on pyritty kiinnittämään huomiota erityisesti koulutuksen rahoitukseen ja laatuun.

Nyt päätetty 25 %:n lisäys opiskelijamäärissä ei voi olla vaikuttamatta opetukseen, varsinkin kun lääketieteellisillä tiedekunnilla on ollut jo edellisen, 2000-luvun alkuvuosina tapahtuneen opiskelijalisäyksen jälkeen haasteita laadukkaan koulutuksen järjestämisessä. Yliopistot ovat hakeneet OKM:ltä lääketieteen koulutukselle lisärahoitusta. Sitä on myönnettykin, mutta ei riittävästi. Myönnettävää rahoitusta ei tultane myöskään korvamerkitsemään lääketieteen opetukseen, jolloin yliopistot käyttänevät sitä nykyisissä rahoitusongelmissaan myös muualla kuin lääketieteen koulutuksen järjestämisessä.

Lääkärin ammattitaito opitaan parhaiten sairasvuoteen äärellä oikeiden potilaiden parissa kokeneen kollegan ohjauksessa. Nyt tämä perinteinen ja hyväksi havaittu mestari-kisälli-asetelma on vakavasti uhattuna. Pienryhmäopetusta joudutaan korvaamaan luento-opetuksella ja jäljelle jäävien opetusryhmien kokoa kasvattamaan. Samalla yksittäisen opiskelijan mahdollisuudet oppia lääkärin ammatissa välttämättömiä kliinisiä taitoja heikkenevät dramaattisesti.

Kaikissa tiedekunnissa suunnitellaan tilanteesta johtuen opetuksen osittaista hajauttamista keskussairaaloihin. Ajatus on kannatettava, mutta sisältää myös paljon kysymyksiä. Mistä keskussairaaloihin saadaan riittävästi opetusta antavia erikoislääkäreitä, kun niiden löytäminen on yliopistosairaaloissakin ajoittain haastavaa? Mistä löytyvät opetuksen järjestämiseen tarvittavat tilat? Miten eri kaupungeissa tapahtuvaan opiskeluun liittyvät käytännön ongelmat matkustamisineen ja asuinjärjestelyineen ratkaistaan? Miten hajauttamisesta koituvat kustannukset katetaan?

Syntymässä oleva tilanne asettaa ison haasteen koko lääkärikunnalle. Suomessa on oltu ylpeitä laadukkaasta ja käytännönläheisestä lääketieteen koulutuksesta sekä osaavista lääkäreistä. Toivottavasti voidaan olla jatkossakin.