Meidän Touhu-Taavi on taas ollut vauhdissa. Kadehdin syvästi niitä vanhempia, jotka kirkkain silmin väittävät, että heidän kullanmurunsa eivät koskaan tee mitään idioottimaista. Poikamme löytyi taas hetken hiljaisuuden - aina vaarallista lasten kanssa - jälkeen keittiöstä. Hän oli autuaan onnellisena syömässä suurta herkkuaan, kaakaota. Jauheena, nuollen sitä suoraan lattialta. Kun aiemmin keittiön lattialle on tyhjennetty pussillinen hienoasokeria, tomusokeria ja kaurahiutaleita, on äiti vihdoin oppinut virheistään ja ostanut keittiön laatikkoon tukevan salvan.

Te kokeneemmat lasten kasvattajat toteatte tietysti, että näin ei varmasti olisi käynyt, jos olisimme a) huolellisempia vanhempia emmekä jättäisi kolmevuotiasta touhuamaan yksin keittiöön tai b) olisimme onnistuneet kasvattamaan kakaramme paremmin ja hän itsekin tietäisi, että keittiön laatikot eivät ole ehtymätön leikkikaluvarasto.

Muille varoituksena kerron, että sokeri ei missään sirotemaisessa muodossaan ole helppoa puhdistettavaa lattialta. Ja imuroikaa huolella ennen seuraavaa lattian luuttuamista. Touhu-Taavin mielestä tosin tahmainen lattia oli ihana.

Kun jotain menee pieleen, on lastenhoidossa ja lääketieteessä vertaistuki erityisen tärkeää. Tämän tietävät kaikki, joiden potilaiden hoito ei ole aina mennyt niin kuin on suunniteltu. Varsinkin operatiivisella puolella komplikaatiot ovat hankalia. Usein tuntuu, että vain kollega voi ymmärtää miltä tilanteessa tuntuu. Muutamakin lohdutuksen sana voi pelastaa tilanteen, nuorella lääkärillä jopa koko uran. Minä tuskailin keittiön siivoilun jälkeen tuntojani kahvihuoneessa ja helpotuksekseni kuulin lapsista, jotka olivat leikkineet talvea tomusokerimaassa. Olohuoneessa.

Minusta tuntuu, että lasten kasvatuksessa ja lääketieteessä on loppujen lopuksi laatutyön osalta paljon samaa. Vaikeuksien ennakointi on kaiken a ja o. Ovatko suunnitellut tutkimukset ja toimenpiteet sopivia juuri tälle potilaalle? Mitä hyötyjä tai haittoja suunnitelluilla hoidoilla on? Mitä voisi tehdä vaikkapa vähemmällä säderasitteella, vähemmillä lääkkeillä, vähemmän invasiivisesti? Vai pitäisikö tehdä paljon enemmän? Selviänkö itse, vai tarvitsenko kokeneemman kollegan apua? Kannattaako sokereita ja jauhoja säilyttää keittiön alalaatikossa?

Omista virheistä oppiminen on tärkeää. Muidenkin virheistä kannattaa oppia - kaikkia oppikirjankaan komplikaatioita ei tarvitse itse aiheuttaa. Lisäksi läheltäpiti -tilanteet tulee ottaa erityisen vakavasti. Jokaisessa melkein pieleen menneessä tilanteessa olisi aina ollut ainekset pahempaankin. Jos potilaalta meinataan leikata väärää jalkaa, koska kiireessä sairauskertomukseen on jäänyt väärä puolimerkintä, tulee kaikkien miettiä, kuinka tämä saadaan jatkossa ehkäistyä. Toivottavasti saamme joskus aikaan toimivan raportointijärjestelmän, jotta ongelmien ennaltaehkäisy olisi entistä tehokkaampaa.

On tärkeää, että mikäli "vaaratilanneraportointi" saadaan terveydenhuoltoon, se on lääkäreiden hallinnoima ja lääkäreiden käyttämä. Ei ole tarkoitus, että rekisteriä käytettäisiin keltaisen lehdistön juttuarkistoksi, vaan auttamaan poistamaan terveydenhuollon virhelähteitä ja tekemään siitä entistä turvallisempaa. Komplikaatioiden hoito on kallista ja resursseja voisi varmasti suunnata järkevämpäänkin.

Lastenhoidon laatuprojektini jatkuu ja ennakointihan on erityisen tärkeää. Lähdenkin ostamaan keittiön veitsilaatikkoon salvan.