Eräänä pitkänä sairauslomapäivänä makoilin kotisohvalla tv:n ääressä. Kanavasurffailu - yleensä turhauttava toimi - johdatti yllättäen kiinnostavan ohjelman ääreen.

Sveriges TV1 esitti tanskalaista dokumenttia kilpatanssijoista. Siinä seurattiin erään parin valmistautumista kilpailuun, jossa he ensimmäistä kertaa yrittivät kohota ns. A-ryhmään. Aihe ei ehkä ollut erityisen omaperäinen. Diskurssi sen sijaan tyrmäsi. Allekirjoittaneen näpyttelyn pysäytti kuva täydestä juhlasalista, jossa perinteisiin kilpatanssiasuihin sonnustautuneet parit liihottivat - kaikki miehiä.

Dokumentin tanssipari (siis ei pariskunta, painotettiin) oli aivan hurmaava, ja heidän edesottamuksiaan seurasi mielenkiinnolla. Jälkeenpäin vain ensireaktio jäi mietityttämään. Mielellään sitä kuvittelee itsensä avaramieliseksi, jopa sovinnaisuuksia kaihtavaksi kansalaiseksi. Onko sittenkin niin, että sivistyksen alla piileksii punaniska, joka lajittelee ihmiset kilpatanssia harjoittaviin, ja toisiin, jotka eivät sitä tee, koska heidän parinvalintansa ei edusta perinteistä mallia?

Puolitietoinen lajittelu kuuluu saumattomasti lääkärin elämään. Tee työsi missä tahansa, ja sinut luokitellaan erikois- tai ei-erikoislääkäriksi. Olennaista on myös, mikä lääketieteen sektori on omasi. Ikä-, sukupuoli- ja hiusten väri -luokitukset muodostavat kuvan siitä, millainen on ammattitaitosi, älysi ja luonteesi.

Erikoisalan valinta onkin sitten hupaisa luku. Kandityttönä ihmettelin, miksi tuo tai tuo on valinnut tämän erikoisalan ja tuo kolmas taas jonkun muun. Mitään loogista yhdistävää tekijää ei tarjoutunut. Ajopuu- ja poissulkustrategioita esitettiin. Stereotypiat eivät vastanneet kysymykseen: juuri kun päätin, että kaikki ortopedit ovat varttigorilloja, asteli kulman takaa hento neitonen saha kädessään ilmoittaen erikoistuvansa luitten korjaajaksi. Jäi toive, että jokin suurempi ymmärrys paljastuisi silloin, kun itse valmistuisi.

Salaisuuksia ei paljastunut. Oman erikoisalani edustajat kuvittelin huolestuneiksi ja hössöttäviksi naisihmisiksi. Kaikesta huolimatta lastenklinikkaan halunneena sain havaita, ettei kuva sisältänyt totuuspohjaa. Lastenlääkäri kyllä huolestuu, mutta pääosin kuljeksii huoletonna veikkona. Hössöttämistä kohtaan voi tuntea houkutusta uransa alussa, mutta pari osastokiertoa yli kahdenkymmenen hössöttävän omaisen kanssa on omiaan deletoimaan tällaiset tarpeet. Niin, ja onhan niitä miehiäkin lastenlääkäreissä.

Lääkärin arkeen kuuluu myös lajittelun suuri virstanpylväs: ICD-10. Diagnostiikka on lajittelun ultimatum. Jokainen ei aiheesta innostu, mutta on niitä meikäläisiäkin, jotka ymmärrämme, mitä kicksejä Carl von Linnéen on täytynyt saada luokitellessaan ja lajitellessaan vielä neitseellistä pohjolan flooraa.

ICD-10 tarjoaa hienot mahdollisuudet hiustenhalkomiseen ja itsetarkoitukselliseen lokerointiin. Yksi suosikeistani on kefalhematooma, kallonulkoinen syntymävamma (P12). Tämä harvoin mitään huomiota vaativa synnytysvamma on huolellisesti pilkottu eri tekijöihin ja ilmiasuihin. On arvioitava, onko kyseessä normaali pään muovautumisen aiheuttama synnytyspahka (P12.1), sisältääkö se mahdollisesti verta (P12.2), vai jo organisoitunutta hematoomaa (P12.0). On pohdittava, onko päänahassa ruhjetta (P12.3), vai onko kyseessä sikiön voinnin seurannan eli elektrodin aiheuttama vaurio tai vuoto (P12.4). Tuntematon syy (P12.8) tai tarkemmin määrittelemätön (P12.9) ovat valittavissa. Imukupin aiheuttama pahka kuuluu taas aivan eri kategoriaan (P03.3) erilaisen etiologiansa vuoksi, totta kai. Saivartelua, ehkä, mutta yhden hype on toisen huba.

Lajittelu on keskeinen analyyttisen ajattelun työkalu. Mikäli siihen aletaan liittää moraalisia kannanottoja, kepeimmillään nostatetaan vain aitoja avoimuudelle ja omalle ymmärrykselle. Pahimmasta lopputuloksesta on tuskaisen vakuuttava näyttö kansallissosialistisesta Saksasta.