Suomen Unicef julkaisi lapsen oikeuksien päivänä 20.11. kyselytutkimuksensa tuloksia, joiden mukaan aikaa lapsen luontaiselta leikkimiseltä vievät mm. internet/tietokone ja useat harrastukset. Uutinen herätti muutamia ajatuksia.

Ohjatut harrastukset, kuten esimerkiksi liikunta ylipäätään, musiikki ja partio ovat varmasti kehittäviä ja myönteisiä lapsen kehityksen kannalta. Varsinkin hyvällä, terveen ohjauksen avulla lapsen on helppo viihtyä näissä luontaisia tarpeita tukevissa harrasteissa. Liian usein keskeinen harrastamassa käymisen moottori taitaa kuitenkin olla vanhempien tai vanhemman motiivit, kunnianhimo tai sosiaalisen hyväksynnän tarve. Kun aikaa omiin leikkeihin on yhä vähemmän ja varsinkin, jos kolme kertaa viikossa käytävät urheiluharjoitukset ja soittotunti koulunkäynnin ja läksyjen lisäksi alkavat maistua puulta, lapsen hyvinvointi on uhattuna.

Liika on siis liikaa, mutta lasta aidosti kiinnostavat ja motivoivat harrastukset ovat hieno asia; esimerkkinä suomalaisten (poika) lasten keskuudessa hyvin suosittu jääkiekko. Palloilulaji, joka kehittää monipuolisesti fyysisiä ominaisuuksia ja on lisäksi parhaimmillaan erinomainen sosiaalisten taitojen opettaja.

Pienemmät kiekkoilijat hankkivat esikuvansa aikuisjääkiekosta. Jääkiekko huipputasolla, kuten lähes kaikki muutkin urheilulajit, on kuitenkin sirkushuvia, jonka motiivit eivät enää olekaan kovin yleviä, vaan pitkälti liiketoimintaa. Suuria sponsorirahoja kalasteltaessa on unohdettu juniorikiekkoilijoiden ihailevat katseet ja huippu-urheilun korkeat ihanteet. Esikuvat luistelevat olutmainokset pelipaidoissaan ja kaukalon reunoilla. Katsomossa hurraavat humaltuneet kaljamahaiset fanit. Mistäköhän syystä jääkiekko-ottelussa lähes säännönmukaisesti nyrkit alkavat jossakin vaiheessa heilua? Ettei vain tuomarointilinja olisi tietoisesti juuri sen verran löysä, että kansa saa haluamansa, verta areenalle. Raha liikkuu liukkaammin. Ei ole vaikea nähdä, mitä asenteita tämä juurruttaa kirkassilmäisen juniorin kehittyvään arvomaailmaan.

Lapsen vanhempien pitäisi pysyä lujasti kasvattamisen peräsimessä. Yhteiskunnalta voidaan vaatia vastuuta, kouluissa ja harrastuksissa tulisi tukea lapsen ja nuoren henkistä kehitystä. Kylmä aikuisten reaalimaailma tunkee kuitenkin jokaisesta tuutista kehittyvän ihmisyksilön niskaan. Suojapaikkana hänelle täytyy olla turvallinen koti. Kotoa pitäisi löytyä oma rauha ja vanhempi, jolla on aikaa ja rakkautta lapselleen.

Lääkäreilläkään ei taida keskimäärin olla liikaa aikaa omille lapsilleen. Ehkä tässäkin voi parantaa, ja kompensoidaan loput sillä rakkaudella.