Viimeisen kouluampumistapauksen jälkeen sisäministeriössä lieni hikistä. Piti tehdä jotakin, vaalitkin painoivat päälle. Viikkoa myöhemmin annettiin ohje (SMDno/2008/1009), jolla täsmennettiin ja tiukennettiin erityisesti käsiaselupien myöntämiskäytäntöjä. Muuten ansiokkaaseen ohjeeseen lipsahti vaatimus lääkärintodistuksesta käsiaseluvan ehdoksi. Tämä on sinänsä nykylain mukaista, mutta lääkäreiltä ei muistettu kysyä, onko se järkevää. Lääkärinä pitäisi toki olla imarreltu sisäministeriön uskosta ammattikunnan kykyihin ennustaa väkivaltaisuutta. Uskolle ei tällä kertaa kuitenkaan ole perusteita. Ohjeeseen sisältyvä, potentiaalisesti paljon tärkeämpi asia sen sijaan on julkisuudessa unohtunut: lääkärintodistuksesta pitäisi käydä ilmi paitsi vaarallisuus muille, myös vaarallisuus itselleen.

Ohjeen mukaan hakijan on toimitettava lääkärinlausunto josta ilmenee, "onko henkilöllä sellainen psyykkinen sairaus tai mielenterveydellinen ongelma, johon liittyy vaara vahingoittaa itseään tai muita". Mikäli tämä otetaan tosissaan, kyse ei ole lainkaan yksilön vaarallisuuden arvioinnista, vaan diagnoosin toteamisesta. Tämä on helppoa - tarvitaan vain lista vaarallisiksi leimattavista diagnooseista. Ongelma on, ettei se toimi: vaarallisia ihmisiä ei tunnisteta (asosiaalisuus, impulsiivisuus, vihaisuus luonteenpiirteinä), mutta jo nyt stigmatisoivista sairauksista (masennus) kärsivät leimataan kaikki vaarallisiksi.

Toinen vaihtoehto on alkaa tehdä vaarallisuusarvioita tosissaan. Vaihtoehtoja on teoriassa kolme: aktuaarinen, strukturoimaton kliininen tai strukturoitu kliininen arvio. Aktuaarisissa malleissa arvioidaan tilastollista riskiä kartoittamalla yleisesti vaarallisuuteen liittyvät tekijät ja kliinisessä mallissa käytetään kliinistä kokemusta - strukturoidussa kliinisessä mallissa molempia. Viimeksi mainittu on paras, mutta kunnolla tehtynä edellyttää psykiatrin perusteellista tutkimusta kaikkien aiempien asiakirjojen (sairauskertomukset, kouluterveydenhuolto, armeija, poliisirekisteri) valossa. Tämä maksaa, mutta on tuskin kustannusvaikuttavaa; kouluampumatapausten kaltaista vaarallisuutta on mahdoton ennustaa tarkasti, koska kyseessä on niin harvinainen ilmiö, ja koska vaarallisuuden keskeinen ennustetekijä on aiempi vaarallisuus.

Jos vaarallisuus itseä kohtaan otetaan vakavasti, saadaan käsiaseet kiellettyä käytännössä kaikilta mielenterveyden häiriöistä koskaan kärsineiltä. Merkittävä vaarallisuus muita kohtaan on useimmissa psykiatrisissa häiriöissä harvinaista, mutta itsetuhoisuus ei. Ja kun mielenterveyden häiriöiden vuosiprevalenssi on noin 25 % ja elinikäinen 50 %, saadaan aikaan merkittävä käsiaseiden vähenemä. Tästä voi seurata itsemurhien vähenemä, joskin kunnon vaikuttavuus edellyttäisi varmaan kieltämään myös pitkät aseet. Riskinä on, että aselupiensa puolesta pelkäävät potilaat - suomalaisista 12 %:lla on aseenkantolupa - eivät uskaltaudu hoitoon.

Lääkärin kannalta ikäviä ovat myös vastuukysymykset. Kun vaarallisuutta on mahdoton aukottomasti ennustaa, herää kysymys lausuntoja kirjoittavien lääkärien oikeusturvasta. Lääkärin kannalta ainut tapa olla kuivilla on olla kirjoittamatta yhtään lausuntoa tai kirjoittaa pelkästään kielteisiä lausuntoja. Tämä on koko ammattikunnan kannalta varteenotettava vaihtoehto, ja pakottaisi poliitikot kantamaan vastuuta: jos käsiaseita halutaan vähentää, niin miksei niitä sitten kielletä - edes joidenkin asetyyppien osalta, tai tietyiltä ihmisryhmiltä, kuten nuorilta miehiltä?