Minulle on perusteltu joulukalenterimaisilta luukkuleikeiltä näyttävien hoitotyön kirjaamishimmeleiden syytä kansallisella vaatimusmäärittelyillä ja jopa lainsäädännöllä. Tuskin missään on kuitenkaan vaatimukseksi asetettu tiedon mahdollisimman huono hyödyntäminen ja vaikea löytyminen. Rakenteisesta hoitotyön kirjaamisesta on tehty kyseenalaistamaton itseisarvo. Näkemissäni sovelluksissa tieto kätketään kymmeniin luukkuihin, joihin kaikkiin lääkäri joutuu kurkkimaan saadakseen tarvitsemansa tiedon. Mitään yhteenvetosivuja fysiologisista havainnoista, fyysisestä tai psyykkisestä tilasta, puhumattakaan annetuista ylimääräisistä lääkkeistä, ei ole katsottu tarpeelliseksi kehittää.

Viimeisin työnteon hidasteeksi muodostuneva viritelmä pakottaa lääkärin lukemaan luukkujen yläriviltä ensin otsikot (joita saattaa olla siis kymmenen peräkanaa), seuraavalta riviltä ylärivin otsikkoihin liittyvät havainnot ja kolmannelta muut arviot. Nämä eivät kaikki tietenkään edes mahdu yhteen näkymään, vaan riviä pitää kelata. Suomen kieltä on tähän saakka luettu vasemmalta oikealle, mutta nyt lukusuunnaksi on haluttu ylhäältä alas ja vielä yksi sana kerrallaan. Yksi hoitotyön kirjaamisen tärkeimmistä tavoitteista on kuitenkin antaa lääkärille riittävät välineet oikeaan päätöksentekoon. Potilaat kun tulevat yleensä sairaalaan saadakseen oikean taudinmäärityksen ja hoidon.

Innostuneimmat rakenneautuuden valtaamat ovat olleet hyvin yllättyneitä siitä, että joku ihan oikeasti yrittää lukea hoitotyön kirjauksia! Huolellinenkaan kirjaus ei itsessään paranna hoitoa, sen täytyy johtaa toiminnan oikeasuuntaiseen muutokseen. Jos lääkäriltä menee enemmän aikaa tiedon hakuun ja tieto on pirstaleisempaa, on turha odottaa lyhyempiä tai tehokkaampia hoitojaksoja! Tuskinpa hoitajatkaan järin nopeasti niitä sanalistoja pystyvät lukemaan, minuuttitolkulla taitaa mennä aikaa myös yksittäisiin kirjaamisiin.

Odotan mielenkiinnolla TEO:n kommentteja valituksiin, joissa vaikeasti opittavaa potilastietojärjestelmää huonosti osaava sijainen on kirjannut havaintonsa vääriin paikkoihin ja ne ovat jääneet huomaamatta. Tietohan on todistetusti ollut olemassa, mutta väärässä paikassa tai väärässä muodossa, mutta lääkäri on kyllästynyt luukkujen avaamiseen kolmannenkymmenennen luukun kohdalla.

Oivallan tietysti rakenteisuuden tuoman hyödyn ja sen perimmäisen tavoitteen: Kun neuvova potilaskertomus vihdoin saadaan käyttöön, automaattinen tiedon hyödyntäminen varmasti nopeuttaa työtä ja vähentää virheitä. Jo nyt saadaan upeita tilastoja osastolla vaihdettujen vaippojen määrästä. Mutta selitäpä se potilaille, joita henkilökunta ei kohta ehdi hoitaa tai hoitajille ja lääkäreille, jotka istuvat yhä enenevän osan työaikaansa hellimässä osaston vaativinta asiakasta!