Lääkärinvala velvoittaa jokaista lääkäriä. Valassa sanotaan: Työssäni noudatan lääkärin etiikkaa ja käytän vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Tutkimuksia ja hoitoja suositellessani otan tasapuolisesti huomioon niistä potilaalle koituvan hyödyn ja mahdolliset haitat.

Kasvavan lääketieteellisen tietotulvan keskellä tämän toteuttaminen ei ole helppoa. Hoitoketjut ja hoitosuositukset ovat tietysti välineitä siihen, samoin näyttöön perustuva hoito. Toisaalta näitä myös kyseenalaistetaan: onko kyseessä lääkärintyötä helpottava apuneuvo vai potilaan yksilöllistä hoitoa haittaava pakkopaita? Ei ole riittävää, että arkisessa lääkärintyössä tieteellisen ajatustyön ja kriittisen analyysin tekee kliinikon puolesta joku muu. Lääkärintyö ei saa kapeutua pelkästään keittokirjan ohjeiden seuraamiseksi.

Suomessa on lääkäreitä noin 18000. Lääkäriliiton rekisterin mukaan lääkäreistä on erikoislääkärin tutkinnon suorittanut 58 %. Yleislääketiede on suurin erikoisala: yleislääketieteen erikoislääkäreitä on 2 083 (terveyskeskuslääkäreitä yhteensä 3600) (tilastoja liiton kotisivuilla). Yleislääketieteen erikoislääkäreistä on kuitenkin väitellyt vain 6 %, muista erikoislääkäreistä sen sijaan 32 %. Mistä tämä dramaattinen ero kertoo?

Väestövastuulääkärin työ on urakkaluonteista ja urakat on useimmiten mitoitettu jaksamisen ylärajoille. Seurauksena on, että työaikana on vaikeaa ehtiä koulutukseen, saati sitten irrottaa aikaa tieteelliseen kirjallisuuten perehtymiseen tahi tutkimustyöhön. Terveyskeskusten kirjasto- ja tietopalvelujärjestelmissä on suurta vaihtelua.

Keskivertoterveyskeskuslääkärillä ei ole yhteyksiä yliopiston yleislääketieteen yksikköön. Vireillä olevat tutkimusprojektit ovat usein oman työn arviointiin ja laatutyöhön liittyviä, eivät tohtorintutkintoon tähtääviä. Lääketeollisuuden tutkimusprojektit ovat vaihtelevan tasoisia eivätkä myöskään välttämättä johda meritoitumiseen, vaikkakin parhaimmillaan niihin osallistuminen antaa rivikliinikoille loistavan mahdollisuuden kommunikoida kansainvälisten huippuasiantuntijoiden kanssa ja myös tilaisuuden osallistua kansainvälisiin kongresseihin - joihin työnantaja ei ainakaan terveyskeskuslääkäriä lähetä.

Tutkimustoiminta on tärkeää paitsi ammattitaidon ja tieteellisen tekstin ymmärtämisen vuoksi, myös ammatti-identiteetin kannalta. Tutkimustyö antaa tervettä itsetuntoa, tietoa ja varmuutta siitä, että edistyy omassa työssään ja että työ perustuu tieteelliseen pohjaan kuten tuleekin.Tunne työn hallinnasta tekee raskaankin työn kevyemmäksi. Työn laatu ja jaksaminen paranevat.

Kaikki, jotka kliinistä tutkimusta rahoittavat ja tekevät, voisivat pohtia mahdollisuuksia rekrytoida ryhmiin mukaan perusterveydenhuollon edustajia. Kaikilla yliopistoklinikoilla on tässä parantamisen varaa, sitä suuremmalla syyllä, kun potilaiden hoitoa, jälkitarkastuksia ja seurantaa yhä enemmän siirretään perusterveydenhuoltoon. Kliininen tutkimustyö perusterveydenhuollossa ei voi olla pelkästään yleislääketieteen laitosten varassa, niiden koko ja resursointi ovat yleislääkärien määrään nähden niin pienet. Ei myöskään ole järkevää eriyttää esimerkiksi säärihaavatutkimusta erikseen dermatologien ja yleislääkärien tekemään tutkimukseen, vaan yhteistyötä tarvitaan tässäkin.

Tutkimustyön ja tutkijan otteen tulisi olla itsestäänselvyys lääkärintyössä. Asennemuutosta tarvitaan sekä käytännön lääkäreissä että tutkijoissa ja myös lääkäriesimiehissä ja kuntatyönantajassa sekä tutkimusta rahoittavissa tahoissa. Tarkoituksena ei ole houkutella käytännön lääkäreitä pois kliinisestä työstä päätoimiselle tutkijanuralle, vaan tuoda tieteellisyyttä kliiniseen työhön.

Yleislääkärinä toivoisin kiinteämpää yhteistyötä päätoimisten tutkijoiden kanssa. Myös kansantautien kliininen tutkimus olisi hyvä tuoda yliopistoklinikoista perusterveydenhuoltoon - meillähän ne kansantaudit kuitenkin hoidetaan ja meillä on valikoimaton potilaskunta ja kaikki ne moninaiset muuttujat, jotka hoidon toteuttamista käytännön työssä vaikeuttavat. Kun biokemistit ja maisteritkin kelpaavat tutkimusryhmään, niin eikö tiimiin voisi joskus kutsua myös yleislääkärin?