Uusi terveydenhuoltolaki on askel eteenpäin terveydenhuollossa. Kritisoitavaa ei liene askeleen suunnassa, vaan lähinnä sen pituudessa ja voimaantulon hitaudessa. Poliittinen realismi, tiukka valmisteluaikataulu ja asioita mutkistava kunta- ja palvelurakenneuudistus sanelivat kuitenkin mahdollisuuksien rajat.

Kun tämän ambitioluokan uudistuksia ei tehdä kovin usein - ja hyvä niin - on terveydenhuoltolaista löydyttävä kehittämisen eväät pitkäksi aikaa. Lausuntokierrokselle on annettu hyvin aikaa, ja Lääkäriliitossa tullaan käsittelemään lakiesitystä mahdollisimman perusteellisesti. Tässäkin vaiheessa voi kuitenkin ottaa kantaa ainakin mielenterveysasioiden käsittelyyn.

Lakiehdotukseen liittyy erinomainen perustelumuistio, joka kelpaa oppimateriaaliksi terveyspolitiikasta kiinnostuneille. Mielenterveysasioista todetaan selkeästi perusasiat. Mielenterveys- ja päihdeongelmat ovat keskeisiä kansansairauksia, joiden suhteellinen merkitys vain kasvaa. Erikoissairaanhoitolain muutos, psykiatrian avohoitopalvelujen siirtyminen kuntiin ja samanaikainen laitoshoidon purku ilman riittäviä korvaavia avohoitopalveluja pirstoivat järjestelmän ja hoitoketjut 1990-luvun alussa. Psykiatria on jakautunut perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon kunnittain vaihtelevalla tavalla; yhteinen piirre lienevät ongelmat palveluprosessien koordinoinnissa. Laadukas avohoitopainotteinen psykiatria ei toteudu, vaikka toisaalta erikoissairaanhoidon yksiköt ovat liian pieniä erikoistuakseen. Koteihin vietyä hoitoa toteutetaan niukasti, eikä harvoja Käypä hoito -suosituksia ole kunnolla saatu käytäntöön. Ennaltaehkäisevän mielenterveys- ja päihdetyön volyymeistä ei ole luotettavaa tietoa. Mielenterveyskuntoutus on perusterveydenhuollossa vähäistä ja jäsentymätöntä; kuntoutuskoti- ja päihdepalvelut on ulkoistettu paljolti irti muusta mielenterveystyöstä. Perheneuvolat elävät omaa elämäänsä vaihtelevilla tavoilla.

Suomen hajaannus peilataan myös naapurimaiden järjestelmiin. Ruotsissa on menossa laaja yritys uudistaa mielenterveyspalvelut kansallisen mielenterveysstrategian kautta. Tanskassa järjestelmä uudistettiin 2007 aluepsykiatria-mallin pohjalta, ja järjestämisvastuu siirrettiin viidelle alueelle. 80 % rahoituksesta tulee valtiolta ja koordinaatio- ja kehittämisvastuu on maan terveyshallituksella. Norjassa järjestelmä pohjautuu alueellisiin psykiatrian keskuksiin, joiden väestöpohja on 30 000-60 000 henkeä. Erikoissairaanhoito on muutenkin valtiollistettu.

Käytännössä vaikuttavinta psykiatristen häiriöiden ennaltaehkäisyä on mahdollisimman aikainen ja tehokas hoito. Kun hoito ei yleensä vaadi kalliita laitteita, on sen toteuttaminen avohoidon tasolla teoriassa mahdollista, ja lähipalvelujen rooli hoitoprosessien koordinoinnissa periaatteessa keskeinen. Käytännössä laadukas psykiatria on kuitenkin vaikeusasteeltaan erikoissairaanhoitoa, jonka oikea-aikainen toteutuminen on keskeistä. Hoitovastuun kaataminen pelkkään perusterveydenhuoltoon ei käytännössä onnistu, vaan perinteinen hoidon porrastus on aiheuttanut pitkät viiveet diagnostiikassa ja hoidossa ja siksi huonot tulokset. Laatua saataisiin vain yhdistämällä päihde- ja mielenterveyspalvelut perus- ja erikoissairaanhoidon tasoilla ja koordinoimalla toiminta riittävän suurissa yksiköissä; 20 000 asukasta ei ole tähän missään tapauksessa riittävä väestöpohja.

Terveydenhuoltolakiesitys siis toteaa mielenterveyspalvelujen ongelmat, mutta ei tarjoa juuri uudistuksia. Aika ilmeisesti loppui kesken. Tämä on sikäli sääli, että käsillä olisi ollut oiva paikka uudistaa myös mielenterveyspalvelut. Toki terveydenhuoltolaki on askel oikeaan suuntaan mielenterveydenkin osalta. Terveyspiireissä on potentiaalia, potilaan valinnanvapaus on tärkeää, samoin potilastietojen helpompi käyttö perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon potilasrekisterien yhdistyessä. Mielenterveys- ja päihdepalvelujen kokonaisuudistus olisi syytä aloittaa seuraavaksi, kunhan terveydenhuoltolaki saadaan pois pöydältä. Ratkaisuja ei tarvitse edes itse keksiä, riittää kun kopioi muista Pohjoismaista.