Kunnallispolitiikan rooli on kuntien itsemääräämisoikeuden myötä korostunut terveydenhuollossa. Toivottavasti mahdollisimman moni lääkäriehdokas valittiin valtuustoon, jossa he voivat vaikuttaa todellisesti päätöksiin. Paikallisosastot järjestivät muutamin paikoin kunnallisvaaliehdokkaille tilaisuuksia. Mikkelissä onnistuimme keräämään useimmista kutsutuista puolueista ei vain yhtä, vaan kaksi ehdokasta. Poliittinen vakaumus ei juuri näkynyt puheenvuoroissa. Uusia ajatuksia todellisesta halusta muuttaa aiempaa toimintakulttuuria ei näkynyt, vaikka meillä olisi uutta kuntaa luodessa siihen mahdollisuus. Uskottiin toiminnan tehostamiseen ja rahan siirtoon järjestelmän sisällä. Tämän päivän ongelmaa terveydenhuollossa eivät korjaa pelkästään palveluasunnot ja sosiaalitoimen tehostus.

Ehdokkaamme olivat sisäistäneet hyvin ajatuksen perusterveydenhuollon tärkeydestä, mutta mitä se merkitsee. Juhlapuheet ennaltaehkäisyn tärkeydestä eivät riitä. Tehtäviä siirretään paikasta toiseen ja puhutaan hoidon oikeasta tasosta. Ilman todellista rahan lisäystä sinne, mihin työ siirtyy, ei helpotusta näy. Perusterveydenhuollon tärkeydestä on puhuttu paljon, ja varmasti se on aiheuttanut ristiriitaa lääkärikunnankin sisällä. Järjestelmämme tukee sisäisiä kiistoja ja kilpailua resursseista. Sairaaloissa taistellaan rahasta erikoisalojen välillä. Ajaudumme helposti keskusteluun päivystävien ja päivystämättömien, isojen ja pienten erikoisalojen oikeutuksesta toimintaan. Puhumattakaan sisäisestä kiistelystä tulevien VES-neuvottelujen aikana. Paikallisesti käydään kisailua rahasta erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon kesken, ja mukana on myös sosiaalipuoli.

Toimenkuvat ovat varsin erilaisia, kun puhutaan omalääkärin ja anestesiologin työstä. Omalääkärin työssä kuormittavuus tulee kiireestä ja kontaktien määrästä sekä päätöksentekoprosessien suuresta määrästä. Anestesiologeilla uupumus tullee päivystyksestä ja toisaalta potilaan henkeä uhkaavien tilanteiden psyykkisestä hallinnasta. Molemmat ansaitsevat palkkansa. Toivottavasti jokainen on osannut ottaa omat henkilökohtaiset erityispiirteensä huomioon valitessaan erikoisalaansa. Vuotuinen työtaakkamme koostuu hyvinkin erilaisista kokonaisuuksista. Joillakin se sisältää paljon päivystystä ja toivottavasti myös pidettyjä aktiivivapaita. Toisilla pääosin jonon purkamista jatkuvassa riittämättömyyden paineessa säännöllisen päivätyön aikana. Olemme kaikki kuitenkin lääkäreitä ja toivottavasti osaajia omalla alallamme. Tämän tunnustaminen on tarpeen sekä työnantajiemme keskuudessa että omassa keskuudessamme.

Edessämme on ongelmia, joiden ratkaisuun tarvitaan malttia ja yhteishenkeä. Ainakin täältä Itä-Suomesta tulevana ongelmaksi koen pienten yksiköiden toiminnan vaikeudet sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Vapaamuotoisen päivystyksen kuormittavuus syntyy työnsidonnaisuudesta, ei niinkään aktiivityöstä. Tarvitsemme edelleen päivystyksen rationalisointia. Raskaat päivystyspisteet on hoidettava omalla palkkausjärjestelmällä. Peruspalkkamme tai niin sanottu päiväaikainen ansiomme ei vastaa työnmäärää ja sen vaativuutta. Työssä olevien lääkäreiden määrän kasvaessa on päivystyksen jakajia toivon mukaan yhä enemmän ja näin yksittäisen lääkärin palkkasummasta yhä pienempi osa kertyy päivystyksestä. Tätä ennen on peruspalkkojen oltava tasolla, joka riittää takaamaan lääkärin pysymisen julkisella sektorilla.

Työolosuhteeni ja peruspalkkani tulee olla tasolla, joka säilyttää työmotivaationi ja saa minut suhtautumaan myös velvollisuuksiini kuuluvaan päivystykseen positiivisesti. Päivystys on osa työtäni, ei keino ansaita lisää.