Perusterveydenhuollon ongelmia pyritään nyt ratkomaan monella areenalla. Jo muutaman vuoden kytenyt ajatus hoitajareseptistä on ottanut konkreettisen hahmon, ja asiaa koskeva asetusluonnos on lausuntokierroksella eri tahoilla. On ajateltu, että esimerkiksi sairaanhoitajien lääkkeenmääräämisoikeus vapauttaa lääkärin aikaa ja terveyskeskuksen ongelmat on näiltä osin ratkaistu. Tähän oikeuteen liittyen olisi suunnitteilla lisäkoulutus ko. henkilöille ja selkeät rajat, missä tapauksissa lääkettä voitaisiin määrätä. Lisäksi mainitaan, että käytössä tulisi jatkuvasti olla mahdollisuus konsultoida lääkäriä.

Esityksessä on mukana karkeasti ottaen kahdenlaista lääkkeen määräämistä: kansansairauksiimme liittyvien pitkäaikaislääkitysten reseptien jatkamista lääkärin alkuperäisen reseptin pohjalta ja sitten ihan uuden, diagnoosin tekemiseen pohjautuvan lääkemääräyksen kirjoittaminen.

Lääkärillä on terveydenhuollon ammattihenkilönä lakiin perustuva oikeus ja velvollisuus vastata potilaan sairauksien diagnostiikasta ja hoidosta ja tähän liittyen myös lääkehoidosta. Kuinka uusien lääkemääräysten kirjoittaminen, eli siis diagnostiikka, joka johtaa tietyn lääkehoidon aloittamiseen, on mahdollista, jos sairauksien diagnosointi ei kuulu ko. henkilöstöryhmän peruskoulutukseen? Kuinka laajat tiedot systemaattisesta farmakologiasta, interaktioista ja eri asioiden vaikutuksesta lääkkeen metaboliaan voidaan taata täydennyskoulutuksella? Kysehän ei ole pelkästä reseptuurista vaan diagnostiikasta, joka johtaa hoitopäätökseen. Lääkärien peruskoulutuksessa asioita opetellaan kuusi vuotta.

Yksittäisen potilaan kohdalla voi joskus tuntua helpoltakin lääkitä periaatteessa banaalia yksittäistä infektiota, kuten naisten virtsatietulehdusta. Kaikkiin infektiotauteihinkin kuitenkin liittyy omat sudenkuoppansa diagnoosin teossa. Onko kyseessä terveen naisen virtsatieinfektio vaiko samalla tavalla oireileva klamydia? Onko potilaalla banaali konjunktiviitti vaiko kehittyvä iriitti? Entäpä streptokokkitonsilliitti vaiko kuitenkin kehittyvä nielupaise? Entäpä olemassa olevan lääkemääräyksen jatkaminen - miksei alkuperäisiä lääkemääräyksiä voida pitää peruslääkityksen osalta voimassa pidempään ja käyttää sairaanhoitajan ja terveydenhoitajan aikaa näiden pitkäaikaissairauksien seurantaan, lääkehoidon opastamiseen ja motivointiin, kuten nytkin jo monin paikoin toimivassa lääkäri-hoitajatyöparityöskentelyssä tehdään?

Moni miettii ihan aiheesta, ovatko tällä lakimuutoksella saatavat "edut" vaivan arvoisia? Erillinen koulutus vie aikaa ja resursseja, reseptin kohteet olisivat hyvin rajallisia ja vastuukysymykset kuitenkin epäselviä ihan viime kädessä. Mitä lopulta säästyy ajankäytössä ja kuinka paljon palvelutaso paranee? Olisiko parempi keskittyä kohentamaan ammattiryhmien yhteistyön sujuvuutta ja hoitoketjuja nippelikorjausten sijaan?