Media rakastaa kärjistystä ja mustavalkoista asetelmaa. Kun joku tai jokin joutuu sen hampaisiin, kummallinen muka-yhteinen tietoisuus sallii sille kaiken mahdollisen rienauksen ja ravistelun. Tutkiessa tätä nimenomaista hetkeä tuntuu siltä, että valtakunnan syntisäkit ovat Tony Halme, Anneli Jäätteenmäki ja lääkärikunta.

Lähes viikoittain joku toimittaja keksii uuden mäiskittävän roistolääkärin. Milloin kyseinen ruojake operoi väärää rintaa, milloin määrää huumeita joko niistä riippuvaisille tai viattomille pakolaisille, milloin pitää privaattia julkisvirkansa ohessa. Aivan erityistä suosikkimaalitaulun virkaa toimittaa reppulääkärikunta, joka ahneuksissaan ja euronkiilto silmissään on antanut sumentaa samarialaisen lääkärijärkensä materian ehdoille.

Mikä ajaa kolmannen valtiomahdin yhden ammattikunnan perään kuin nälkiintyneen susilauman lampolaan? Sensaatiohakuisuus lienee aika kova moottori. Kunnon sensaatio seisauttaa veret ja kiihdyttää myyntikäyrän aivan uuteen kertaluokkaan. Siellä roiskuu missä rapataan, eivätkä kaikki faktat nyt aina voi niin tarkkaan paikkaansa pitää. Oikaisu ei ole tarpeen, koska juttuhan on joka tapauksessa jo eilisen uutinen.

Kun Suomessa ollaan, ei kateuden mahtia tietenkään kannata aliarvioida. Paitsi tuhkat pesästä, vie se myös rahat hyväuskoisten taskuista lööppien animistisilla magneettivoimilla. Sitä paitsi kyllähän se tuntuu ihanalta, kun jollakin rikkaalla ja menestyneellä meneekin yhtäkkiä huonosti, eikö? Ja mitä vauraammalla ja mitä kauniimmalla, sitä makeammin keltainen lehdistö lukijaansa hemmottelee. Vahingonilo on vilpittömin ilo, toki. Mutta kyllä lääkäreitten kunnottomuuden syy on tietysti lääkärilakko, jossa ketaleet saivat enemmän kuin muut!

Voisi vielä uumoilla, että toimittajaa kuin toimittajaa innostaisi myös oman tilin kohentaminen. Kun juttu myy, epäilemättä ei palkankorotuskaan ole kaukana. Myyvät aiheet eivät tietenkään edusta arvorepertuaarin top teniä, eipä ei. Mutta toimittajankin täytyy elää ja elättää perhekin.

Lääkäreitten ei kannata yrittää puolustautua vikisemällä arvoista ja kollegiaalisuudesta. Niin tai näin, joka ammattikunnasta löytyy marginaalihahmonsa (jopa poliiseilla), jotka ajautuvat sivuraiteen kautta spinniin ja lopulta moraalis-ammatilliseen romahdukseen. Miksi tällainen lääkäri kiinnostaa niin? Miksi kansan kuuluisi tietää joka ainoa henkilökohtainen lääkäritragedia, ja vielä irvokkaimmassa muodossaan. Ei kai kukaan kuvittele, että surkeitten tapausten yksityiskohtainen ruotiminen muuttaisi arkista terveyskeskus- tai sairaalarutiinia parempaan suuntaan. Raportoinnin tarkoitus ja lopputuote on mässäily, epäluulojen ruokkiminen ja huonojen käytöstapojen legitimointi. Jos siinä sivussa pilataan ihmiselämä, niin ketä se kiinnostaa.

Jos on helppoa pahoittaa mielensä perehtymällä nykyjournalismiin, on vaikeaa enää löytää sanoja silloin, kun kollega hyökkää samoin asein toista vastaan. Keikkailu on julistettu pannaan, ikään kuin kyseessä olisi jotain uutta. Jos keikkaa tekevä kollega toimii palkkaveturina, ei se tee hänestä huonoa lääkäriä, vaan aktiivisen edunvalvojan. Riidankylväjien touhu jättää sanattomaksi, ja vain oma kollegiaalisuus estää salassapitovelvollisuuden tavoin graavimmat yhteenotot. Mutta miksi sivistynyt käytös tulkitaan niin usein kutsuksi kävellä ylitse?

Ympäri mennään ja yhteen tullaan. A-studio uutisoi viime perjantaina lääkärilakon oikean tuotoksen lääkäreille. Uskomatonta, mutta puolen vuoden lakolla saatiin monta prosenttia enemmän kuin muilla kunta-aloilla ilman lakkoa! Toimittaja julisti palkkojen nousun perusteella Lääkäriliiton maan ahneimmaksi ja kovimmaksi ammattiliitoksi: se oli musiikkia hallituksen jäsenen korvissa. Kiitän toimittajaa huomaavaisista sanoista. Tämä kai juuri onkin ammattiliiton tehtävä?