Sosiaali- ja terveysinisteriön tuore Terveydenhuollon ammatinharjoittamistyöryhmän muistio (2000:10) linjaa koko terveydenhuollon ja lääkärikunnan toiminnalle keskeisiä asioita. Mitä ajattelevat STM:n ja Opetusministeriön johtavat virkamiehet lääkärin työstä ja mihin suuntaan sitä halutaan ohjata?

Laki lääkärintoimen harjoittamisesta kumottiin kesällä 1994. Tuolloin säädettiin kovalla kiireellä - ja ehkä siksi myös virheitä tehden - nykyinen laki terveydenhuollon ammatinharjoittajista. Kiireen aiheutti tuolloin arvonlisävero. Piti säätää, mitkä ammatit terveydenhuollossa olisivat uudesta arvonlisäverosta vapaita. Tämä kysymys ohjasi tuolloin lain sisällön siten, että monet lääkärit kutsuvatkin lakia edelleen terveydenhuollon arvonlisäverolaiksi.

EU:ssa on säädetty direktiivitasolla erikseen sekä yleislääkärien että erikoislääkärien koulutuksesta ja ammatinharjoittamisoikeuksista. Meillä ei ole näitä direktiivejä vastaavia erityislakeja, vaan yleinen laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä. Sen mukaan meillä on peräti 17 laillistettua (sic!) ja 21 nimikesuojattua eli yhteensä 38 terveydenhuollon säädeltyä ammattia. Tuntuu oudolta, miten voitiin ensin laillistaa 17 ammattia täysin samankaltaisina, ja sitten yhdeltä ammatilta vaatia, että laillistuksen ylimääräisenä edellytyksenä on vielä 2 vuotta perusterveydenhuollon lisäkoulutusta listalla kaikkein pisimmän perustutkinnon jälkeen. Eihän kaikilta muilta laillistettavilta ammateilta edellytetä edes lisäkoulutusta edeltävää kliinistä peruskoulutusta!

Lääkärin ammatista on säädetty hyvin tiukasti EU:ssa. On toki oikein, että lääkärin ammatissa pitääkin edellyttää perusteellista, EU-tasolla harmonisoitua koulutusta ja ammatinharjoittamisen valvontaa. Tämä kuitenkin tekee lääkärien laillistamiskysymyksestä täysin erilaisen kuin miten Suomen lainsäädäntö on sitä käsitellyt. Siksi on mielenkiintoista lukea, mitä muutoksia alun perin epäonnistuneeseen lakiin esitetään nyt, kun se ensimmäisen kerran yli kuuteen vuoteen avataan uudistuksille. Valitettavasti muistio on surullista luettavaa. Se osoittaa, että Suomen terveydenhuollon ohjausmekanismit eivät ole kohdallaan.

Kaksi asiaa arvovaltaisen työryhmän mietinnössä hämmästyttää aivan erityisesti. Ne osoittavat, että terveydenhuollon hallintojärjestelmämme ei yksinkertaisesti ole ajan tasalla. Nämä asiat ovat opetusministeriön kanta erikoislääkärin oikeuksien myöntämiseen sekä se, että perusterveydenhuollon lisäkoulutusta ei vieläkään saada Suomessa muiden EU-maiden tasoisesti järjestykseen.

EU:ssa on direktiivi erikoislääkärikoulutuksista ja järjestelmä niiden harmonisomisesta samankaltaisiksi siten, että erikoislääkärien vapaa liikkuvuus EU-maissa voidaan turvata potilaiden hoidon siitä kärsimättä. Muissa EU-maissa - paitsi Suomessa - erikoislääkärin noin 12 vuotta kestävän tutkinnon suorittaneille myönnetään erikoislääkärin oikeudet. Kun työryhmä esittää tätä, vuonna 1994 lakiin kirjattua epäkohtaa korjattavaksi ja Suomea tuotavaksi muiden EU-maiden rinnalle, opetusministeriö vastustaa sitä eriävässä mielipiteessään. Miksi? Eikö OPM tiedä EU:n erikoislääkärikoulutusta koskevasta direktiivistä?

Opetusministeriön kaksi edustajaa ilmoittavat eriävässä mielipiteessään haluavansa säilyttää erikoislääkärin oikeudet vuoden 1994 lain virheellisen käsitteen mukaisina erikoispätevyyksien myöntämisenä. Opetusministeriö ei siis kannata EU-direktiivin soveltamista Suomessa tältä osin. Sen sijaan se haluaa, että erikoispätevyyksien myöntäminen laajennettaisiin myös muihin ammattiryhmiin samalla kun erikoislääkärin oikeuksia ei edelleenkään Suomessa myönnettäisi.

OPM:n linjan mukaan Suomi olisi edelleen ainoa EU-maa, joka ei myönnä erikoislääkärin oikeuksia ja noudata EU-direktiiviä! Tämä kannanotto merkitsee sitä, että OPM ei halua suomalaisen erikoislääkärin edelleenkään voivan vapaasti liikkua EU:ssa muiden maiden erikoislääkärien tavoin. Koulutuksen harmonisointi edellyttää, että erikoislääkäreillä on kaikissa EU-maissa samankaltainen koulutus ja samanlainen ammatillinen asema. Tätä OPM ilmoittaa vastustavansa eriävässä mielipiteessään. Tällainen ministeriön kanta tuntuu aivan uskomattomalta. Mutta totta se vain on!

Mikään muu EU-maa ei ole sitonut EU:n yleislääkäridirektiivin määräystä perusteveydenhuollon lisäkoulutuksesta lääkärin laillistamiseen. Direktiivi on tulkittu Suomessa alun perin virheellisesti vuonna 1994, kun ammatinharjoittamislakia kiireellä säädettiin. Tätä virhettä ei ole sittemmin pystytty korjaamaan. Muiden maiden edustajat ihmettelevät, kun Suomi ainoana maana vastustaa muiden EU-maiden yleislääkärien erikoistumiskoulutuksen pidentämistä kahdesta kolmeen vuoteen, jotta laillistaminen Suomessa ei viivästyisi liian pitkälle. Meillä itsellämme on jo kuuden vuoden erikoistumiskoulutus yleislääketieteessä, mutta silti vastustamme muiden erikoistumisen pitenemistä kahdesta kolmeen vuoteen. Mistä on kyse? Esittääkö työryhmä epäkohdan korjaamista? Ei esitä.

Perusterveydenhuollon lisäkoulutus edellytetään, jotta yleislääkäri voisi harjoittaa yleislääkärn ammattia sosiaaliturvajärjestelmän piirissä. Useimmissa EU-maissa ei ole yleislääketieteen erikoisalaa. Direktiivin lähtökohtana on ollut vakuutuspohjaisten Keski-Euroopan maiden yleislääkärien itsenäiselle sairauskassaan liittymiselle haluttu lisäehto. On täysin tarpeetonta, että Suomessa tämä lisäkoulutus on asetettu yli kuuden vuoden ajan kaikkien lääkärien täyden laillistamisen ehdoksi. Tällaista kytkentää ei ole missään muussa EU-maassa.

Perusterveydenhuollon lisäkoulutuksesta ei ole ollut millään tavoin tarpeellista säätää ammatinharjoittamislaissa. Tämän lain muuttaminen on hankalaa, ja lisäkoulutus elää ja kehittyy EU-maissa koko ajan hyvin aktiivisesti. Niin nytkin. Euroopan parlamentti on jo päättänyt omalta osaltaan, että lisäkoulutus tulee pidentää kolmeen vuoteen. Tämä tekee Suomen nykyisellä järjestelmällä nuorten lääkärien laillistamisen täysin kohtuuttomaksi. Silti työryhmä ei ole halunnut esittää lain muuttamista muiden EU-maiden tasolle.

Suomessa vastavalmistunut yleislääkäri toimii sosiaaliturvan piirissä valtaosin terveyskeskuksessa kokeneemman johdon alaisena. Tältä osin ei lisäkoulutusedellytystä tarvita itsenäisen toiminnan valvontamielessä. Jos nuori yleislääkäri toimii sairausvakuutuksen piirissä, ei hänen toimintansa valvonnasta totisesti tarvitse säätää lailla, joka edellyttää kahden - ja pian kolmen vuoden lisäkoulutusta täyden laillistamisen edellytyksenä kaikilta lääkäreiltä. Asetustasoinen ohjeistus ja mahdollisesti Kelan ylläpitämä rekisteri siitä, että lääkäri on toiminut toisen ohjauksessa ja saanut lisäkoulutusta vaaditut 2 tai 3 vuotta riittää täysin.

Nyt esillä oleva direktiivin muutos siitä, että perusterveydenhuollon lisäkoulutus tulee nostaa kahdesta kolmeen vuoteen on kaikkien muiden EU-maiden - paitsi Suomen - hyväksymä. Miksi? Koska kellään muulla ei ole yhtä outoa lainsäädäntöä tästä asiasta kuin meillä.

Voi aikoja, voi lakeja!