Omalääkärijärjestelmän tarkoituksena on tarjota potilaille tarpeelliset yleislääkäritasoiset terveyspalvelut, joiden suunnittelemisesta ja järjestämisestä vastaa tuttu ja turvallinen omalääkäri. Potilas saa omalääkäriltään hoito-ohjeet vastaanotolla, puhelimessa tai sähköpostitse kolmen työpäivän kuluessa yhteydenotosta. Tarvittaessa hoitotiimiin kuuluva sairaanhoitaja voi toimia viestin välittäjänä. Hyvin toimiva lääkäri-hoitajatyöpari tarkoituksenmukaisine työnjakoineen toteuttaa parhaiten potilaan oikeudet asianmukaiseen terveyden- ja sairaanhoitoon.

Kiireellistä apua tarvitsevan potilaan täytyy saada asianmukainen hoito välittömästi terveydentilansa edellyttämässä ajassa. Myös akuuteissa sairauksissa potilaan pitäisi asioida omalääkärinsä kanssa, sillä tämä tuntee hänen aikaisemman terveydentilansa ja pystyy tekemään nopeimmin oikeita hoitoratkaisuja välttäen turhia tutkimuksia. Myös ne omalääkärin väestöön kuuluvat potilaat, jotka eivät ole aikaisemmin lääkärinsä vastaanotolla käyneet, hyötyvät järjestelmästä. Omalääkärin työote on ennaltaehkäisevä, sillä terveydentilan ylläpitäminen on asiakkaan etu ja vähentää samalla myös omalääkärin työtaakkaa tulevaisuudessa. Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Lääkäriliiton vuonna 2002 tekemän tutkimuksen mukaan omalääkärien ja muiden terveyskeskuslääkärien ehkäisevään terveydenhuoltoon käyttämässä ajassa ei ollut eroa, mutta vastaanottotyöhön omalääkärit käyttivät viikoittain noin 8 tuntia enemmän.

Tällä hetkellä omalääkärijärjestelmä ontuu suurimmissa kaupungeissa juuri päivystystapauksissa. Niissä onkin tehty omalääkärijärjestelmään huonosti sopivia päiväaikaista päivystystoimintaa koskevia ratkaisuja. Ongelman keskittyminen suuriin kaupunkeihin ei ole yllätys, kun vertaa omalääkärille listattujen potilaiden määrää. Kunnallisen työmarkkinalaitoksen vuonna 2004 julkaiseman Omalääkärioppaan mukaan omalääkärin potilaiston keskimääräinen koko oli 1 974 potilasta lääkäriä kohti, mutta viidessä suurimmassa kaupungissa se oli yli 2 219. Samaan aikaan osa viroista oli vailla hoitajaa, jolloin niihinkin kuuluvat potilaat jaettiin muiden listojen jatkoksi. Tämä johti omalääkärien vastaanottojen kuormittumiseen ja jonojen syntyyn. Samaan aikaan puuttuvan lääkärin tehtäviin kuuluneet varsinaisen sairausvastaanoton ulkopuoliset tehtävät, kuten lastenneuvolat, kouluterveydenhuolto, vuodeosastot jne. jäivät paikalla olevien lääkärien hoidettaviksi. Sairausvastaanottoon käytettävissä oleva aika itse asiassa väheni, vaikka hoidettavien potilaiden määrä lisääntyi, mikä johti lääkärien turhautumiseen ja väsymiseen. Lopulta tarvittiin päiväaikainen päivystävä lääkäri ottamaan vastaan kaikkien lääkärien äkillisesti sairastuneet potilaat.

Omalääkäri, joka irrotetaan työtehtävistään päiväpäivystäjäksi, ei ole omien potilaidensa käytettävissä. Väistämättä päivystysvuoron jälkeinen työpäivä muodostuu kiireelliseksi ja raskaaksi rästiin jääneiden tehtävien takia. Tilannetta ei helpota se, että kukin lääkäri vuorollaan hoitaa päivystystehtävää, sillä tällöin kaikkien omalääkärityö häiriintyy. Pahimmillaan kaikki päivystyspotilaat keskitetään päiväpäivystäjälle: Vastaanotto muodostuu äärimmäisen raskaaksi, kun valtaosa potilaista on pitkäaikaissairauksista kärsiviä, laajoja selvityksiä ja lääkärintodistuksia tarvitsevia. Vastaanottoaikoja on harvennettava, jotta ongelmiin voitaisiin paneutua riittävän huolellisesti. Epäilen, että omalääkärit eivät kauan jaksa raskasta vastaanottoa hoitaa, vaan pyrkivät hakeutumaan kevyempiin tehtäviin.

Ihannetapauksessa jokainen perusterveydenhuollon päivystyspotilas pääsee aina oman lääkärinsä hoitoon. Mikäli liian suuriksi muodostuneet väestöt ja täyttämättömät lääkärinvirat vähentävät sairausvastaanottoon käytettävissä olevaa aikaa niin, että päivystyspotilaiden hoito kärsii, tulisi ongelmaan miettiä uusia ratkaisuja. Jokaisella omalääkärillä pitäisi olla päivittäin riittävästi vapaita päivystysaikoja omille potilailleen. Jos nämä ajat eivät riitä, voidaan terveyskeskukseen palkata erillinen päiväpäivystäjä hoitamaan puuttuvien lääkärien päivystyspotilaita. Samoin on järkevää keskittää vaikeasti sairaiden potilaiden hoito yhteen yksikköön, jonne voidaan varata asianmukaiset tilat, välineistö ja henkilökunta. Samalla parannetaan potilasturvallisuutta. Ensisijaisesti tulisi panostaa uusien lääkärien rekrytointiin, jotta jokaisella kuntalaisella olisi nimetty, olemassa oleva omalääkäri. Hölmöläisen peitonjatko ei auta palelevia varpaita.