Perehdytystä johtamiseen ja tiimityöhön tarvitaan jo lääkärien peruskoulutuksessa

Johtajuutta ja työyhteisöjen toimintaa on tutkittu ja kehitetty liike-elämässä paljonkin, ei vähiten psyykkisen työsuojelun vuoksi ja tehokkuuden tukemiseksi. Terveydenhuollossa aihepiiri on jäänyt liian vähälle huomiolle. Kuitenkin johtamiseen ja tiimityöhön kouluttaminen jo lääketieteen perusopetuksessa olisi tärkeää ammatti-identiteetin ja itsetunnon kasvattamista.

Lääkärin työnkuvaa ei liene liiemmin pohdiskeltu johtamiskoulutuksen ja tiimityön näkökulmasta. Ainakaan nykyisessä lääketieteen opiskelijoiden koulutusohjelmassa ei näitä kysymyksiä juuri lähestytä (1,2), vaikka aihe on mitä polttavin ja ajankohtaisin (3,4). Kliinisessä työssä asiantuntevia työryhmän vetäjiä tarvitaan paljon (5).

Lääkärien koulutus näyttäisi näissä asioissa jäävän jälkeen monien muiden alojen koulutuksista. Liike-elämän koulutuksessa johtajuus on ollut polttopisteessä jo vuosikymmeniä. Teknisessä koulutuksessa on vapaaehtoisia johtamistaidon ja työryhmätyöskentelyn kursseja, joihin esimerkiksi Suomen tulevista diplomi-insinööreistä osallistuu huomattava osa (6,7,8).

Lääkärien olisi tutustuttava johtamiseen ja tiimityöhön liittyviin moniin ongelmiin jo peruskoulutuksessa. Muutoin nuorien lääkärien ammatillinen identiteetti ja itsetunto voivat jäädä valheellisiksi, ja käytännön työssä syntyy entistä pahempia ristiriitoja. Ylipäätään lääkärin työhön liittyvä vuorovaikutuksellinen puoli - niin potilaan hoidossa kuin hallinnollisissa tehtävissäkin - on alkanut hahmottua keskeiseksi mutta unohdetuksi ongelma-alueeksi (4,9,10).

YLEISET SOSIAALISET TAIDOT

Oleellinen osa johtamis- ja yhteistyötaitoa ovat yleiset sosiaaliset taidot ja kommunikaatiokyvyt. Lääkärien kommunikaatiotaidot ovat tärkeitä paitsi potilastyössä ja terveydenhuollon sisäisissä ryhmissä, myös terveydenhuollon ja muun yhteiskunnan välisessä keskustelussa (4,11), jossa useimmiten terveydenhuoltoa edustaa johtavassa asemassa oleva lääkäri.

Tässä yhteiskunnallisen keskustelun mielessä lääkärin kommunikaatiotaidoilla ja keskusteluhalukkuudella on merkitystä jopa lääkärien professionaalisuuden nykyisen kriisin voittamisessa ja uudenlaisen ammatti-identiteetin kehittymisessä (2,5,12).

Lääketieteen opetusta tutkinut C. de Monchy on todennut, että lääkärin kliiniseen kompetenssiin vaikuttaa oleellisesti se, miten lääkäri suhtautuu professioonsa ja sen asettamiin haasteisiin. Lääkärien kommunikaatiotaitoja taas ainakin jossain määrin säätelee se asenne, jolla lääkärit suhtautuvat potilaisiinsa. de Monchyn mukaan on syytä olettaa, että on koko joukko lääkäreitä, jotka eivät ole saavuttaneet asianmukaista asennoitumista potilaisiin eivätkä myöskään nykyajan vaatimusten mukaisia kommunikaatiotaitoja (2). Tämä lienee suurelta osin lääkärien peruskoulutuksen yksipuolisuuden syytä.

Lisäksi lääkärien ammattikunnassa ja yliopistojen tiukassa sisäisessä hierarkiassa valitettavasti puuttuu nuorten ja vanhojen kollegojen välisen vapaamuotoisen keskustelun perinne (4). Vanhojen ammatinharjoittajien esimerkki, niin hyvässä kuin pahassa, omaksutaan kyselemättä ja keskustelematta.

Pelkkä lääketieteellinen tieto ei riitä edes nykyisessä lääkärin työssä. Tämä tiedostetaan yhä paremmin paitsi opiskelijoiden keskuudessa myös lääkärikunnassa, terveydenhuollon muiden ammattikuntien taholta tulleesta kritiikistä puhumattakaan, ja tilanne on herättänyt jopa ammattiyhdistyspoliittista huolta (9,11,13). Ellei lääkäri osaa tai suostu johtamaan tiimiään, joku muu kyllä ottaa johtajuuden itselleen.

Suomalaisissa tutkimuksissa on todettu, ettei ole edelleenkään yhtenäistä selvyyttä siitä, kuka terveysaseman toimintaa käytännössä johtaa. Myös tiimityön perusperiaatteiden omaksumisessa on melkoisesti kehittämisen varaa: toisten ammattikuntien jäseniltä ei käytännössä kovinkaan usein osata kysyä edes neuvoa (14).

VUOROVAIKUTUSTAITOJEN OPETTAMISEN VAIKEUDET

Ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, yhtä hyvin potilas-lääkärisuhteessa kuin työryhmässä, lääketieteen opiskelijoita perehdytetään vain vähän. Näitä kysymyksiä olisi hyvä käsitellä paitsi lääkärien, myös muiden terveydenhuollon ammattiryhmien koulutuksessa selvästi nykyistä enemmän (15). On kuitenkin hieman epäselvää, missä määrin vuorovaikutustaitoja voidaan opettaa kognitiivisesti, esimerkiksi jakamalla tietoa - vai olisiko opettamisen asemesta parempi puhua kasvattamisesta tai työnohjauksesta.

On valitettavaa, että lääkäriksi valmistuminen nähdään nykyisessä koulutuksessa vain taitotiedon tasona. Lääkäriksi opiskelua ei nähdä millään tavoin lääkäriksi kasvamisen ja ammatillisen tai henkilökohtaisen kypsymisen ongelmana (10,16). Ammatti-identiteetti on koulutuksen puitteissa rajattu siis vain tiedolliseksi hallinnaksi (9). Juuri tässä suhteessa lääkärien koulutus on selvästi vieraantunut lääkärin työn arkipäivästä ja potilastyön käytännöstä.

Vuorovaikutusta tuskin voi oppia muuten kuin osallistumalla vuorovaikutukseen. Pelkkä osallistuminen ei kuitenkaan riitä, vaan opiskelijoilla tulisi olla myös mahdollisuus pohdiskella syntyneitä vaikutelmia ja ongelmia - mahdollisimman vapaamuotoisesti ja rehellisesti esimerkiksi työnohjauksessa (10,17). Lääkärin olisi ymmärrettävä mahdollisimman paljon paitsi omasta persoonastaan myös organisaationsa toiminnasta (3).

MONIAMMATILLISUUS ON VOIMAVARA

Terveydenhuollossa korostuu nykyään yhä enemmän moniammatillinen yhteistyö. Työryhmän sisällä on monenlaisia ajattelutapoja, näkemyksiä ja jopa henkilökohtaisia pyrkimyksiä, jotka ryhmän johtajan olisi kyettävä nivomaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Tavoitteena pitäisi olla potilaan kokonaisvaltainen hoito (1,15,18). Moniammatillisuus on voimavara, jota voidaan taitavissa käsissä hyödyntää mutta joka voidaan myös menettää, varsinkin jos ryhmän johtaja ei ole tietoinen monista funktioistaan ja persoonansa merkityksestä.

Tutkimuksien perusteella näyttää siltä, että väestövastuun työryhmien johtajuus lankeaa usein koulutetuille ammattiryhmille, tosin siis ei aina lääkärille. Valitettavan usein lääkärit eivät edes tiedosta olevansa osa mitään tiimiä. Koulutuksen osuus johtajuudessa tuntuu terveydenhuollossa luonnolliselta, joskin myös terveydenhuollossa hallinnollinen johtajuus on eri asia kuin asiantuntijuus (8,14,19,20). Tosin tällöin on pohdiskeltava erikseen sitä, minkälaisesta koulutuksesta on kysymys.

Lääkärien koulutus on pitkään ollut terveydenhuollon koulutuksista monipuolisin, mutta tämä on johtunut ilmeisesti pikemminkin kvantitatiivisista kuin kvalitatiivisista syistä. Jos lääkärikunta professiona alkaa rajoittaa ammatti-identiteettiään jyrkästi pelkästään esimerkiksi sovellettuun bioke- miaan, lääkäreistä tulee ennemmin tai myöhemmin vain suppeakatseisia konsultteja, ja jos samanaikaisesti muut ammattiryhmät monipuolistavat laadullisesti koulutustaan, lääkärien johtava asema voi romuttua hyvinkin nopeasti. Tällaisen kehityksen ensi merkkejä on paikoitellen jo nähtävissä (21).

LÄÄKÄRI ON PERSOONA

Lääkärien olisi saatava kosketusta oman persoonansa käyttöön työvälineenä, ei ainoastaan potilas-lääkärisuhteessa hoidon kannalta, vaan myös työryhmien tasolla hallinnollisesti (3,22). Lääkärin johtamisen tulisi olla lääkärille itselleen ominaista henkilökohtaisen vastuun kantamista (3). Tämä ei koske ainoastaan ylemmän tason terveysjohtajia vaan jokaista pienryhmän johtajana toimivaa lääkäriä, itse asiassa jokaista lääketieteen opiskelijaa ja potilas- tai hallintotyössä toimivaa lääkäriä.

Käytännön työn ja koulutuksen suhde on tällä hetkellä hyvin ristiriitainen. Samalla kun käytännön työssä moniammatillisuus, vuorovaikutuksellisuus ja kokonaisvaltaisuus korostuvat, lääkärien koulutuksessa tunnutaan vieläkin ihailtavan suppeaa erikoistumista, herooista operationalisoitua manipulaatiota ja kapeakatseista, käytännön potilastyöstä vieraantunutta tutkimusta.

KIRJALLISUUTTA