Lääkärisopimuksen mukaan päivystyksen tarkoituksena on antaa väestölle lääkärin säännöllisen työajan ulkopuolella sellaisia hoidon kannalta kiireellisiä lääketieteellisiä tutkimuksia ja hoitotoimenpiteitä, joita ei voida siirtää ilman hengenvaaraa tai merkittävää terveydellistä haittaa. Päivystyksen määritelmä on selkeä. Päivystystyötä tosin tehdään myös virka-aikana.

Maaliskuussa 2002 toteutetun lääkärikyselyn mukaan työpaikalla tapahtuvaan päivystykseen osallistuu 61 % sairaaloiden ja 73 % terveyskeskusten lääkäreistä. Vastaavasti sairaalalääkäreistä 37 % ja terveyskeskuslääkäreistä 24 % ei osallistu lainkaan päivystykseen. Paljon otsikoissa ollutta keikkapäivystystä tekee 3 % sairaalassa ja 4 % terveyskeskuksessa päivystävistä. Aktiivipäivystyspisteitä Suomessa on noin 170 ja niissä työskentelee noin 2 000 lääkäriä.

Lääketieteen kehittyminen ja terveydenhuollossa tapahtuneet muutokset ovat muokanneet päivystystoimintaa Suomessakin. Päivystys on keskittynyt entistä harvempiin yksiköihin niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossa. Lisäksi lähes kaikki keskus- ja aluesairaalat hoitavat yöllä myös perusterveydenhuollon päivystystä. Erikoislääkärikoulutuksen uudistus on johtanut siihen, että yleisosaaminen vähentyy sairaaloissa. Kirurgia ja sisätaudit on viipaloitu useiksi spesialiteeteiksi. Terveysprojektissa edellytetään suurempia toimintakokonaisuuksia ja seutukunnallisuutta. Nämä johtavat päivystysten yhä jatkuvaan keskittymiseen.

Päivystys on hyvin vaativaa lääketiedettä. Katastrofilääketieteen ensimmäinen periaate on, että kokenein lääkäri laitetaan etulinjaan selvittämään potilaiden hoidon kiireellisyysjärjestystä. Sen vuoksi on paradoksaalista, että päivystyspisteeseen ohjataan edelleenkin nuorin lääkäri. Lisäksi nuoren lääkärin opettaja ja päivystystoiminnan kehittäjä puuttuu työpisteestä iltaisin ja öisin - usein jopa päivisin. Päivystys edellyttää nimenomaan hyvää diagnostista taitoa ja kykyä stabiloida elintärkeät toiminnat - siis hyvää kliinistä kokemusta ja laajaa osaamista.

Kaikilla erikoisaloilla pyritään yhä tarkempaan erikoistumiseen. Päivystys muodostaa oman lääketieteen alueensa, mutta se on jätetty oman onnensa nojaan, usein sitä työtä vastenmielisesti tekevien alati vaihtuvien työntekijöiden hoitoon. Päivystystoiminta tarvitsee kehittäjänsä. Riippumatta erikoisalasta päivystyspotilaiden hoidossa on paljon samaa. Diagnoosin teon jälkeen potilas voi mahdollisesti tarvita vielä nopeita erikoisalan palveluita, joita varten varallaolojärjestelmä on perustettu.

Yhä useampi lääkäri ei haluaisi ottaa vastaan sellaista virkaa, johon kuuluu päivystys. Päivystysvelvoitteesta on muodostunut myös rekrytointiongelma. Toisaalta toisia päivystyksen haasteet kiinnostavat, varsinkin jos työhön voi keskittyä. Edelliset siis pakotetaan päivystystyöhön ja jälkimmäiset eivät saa tehdä sitä haluamallaan tavalla.

Myös päivystystyön edunvalvonta on aina ollut kritiikin aihe liitossa. Toisaalta päivystystä pidetään vaativana, raskaana ja epämiellyttävinä aikoina öisin, viikonloppuisin ja juhlapyhinä tehtävänä työnä. Siten siitä saatavaa korvausta pidetään huonona ja osa kollegoista haluaisi palkkaratkaisussa painotusta päivystysajan korvauksiin. Yhtä voimakas ja hyvin perusteltu on myös vaade, että päivystysasioita ei tule painottaa, koska ne eivät koske koko kollegakuntaa ja iän myötä niiden osuus palkkauksessa vähenee myös päivystäjillä. Toimiipa liitto asiassa niin tai näin, aina on äänekäs oppositio kertomassa siitä, kuinka väärin on toimittu!

Edellä olevien ongelmien ratkaisuksi Lääkäriliitossa on pohdittu päivystyslääketieteen erikoisalan perustamista. Päivystyslääketieteen erikoisalalla työskentelevät lääkärit osaisivat monialaisen diagnostiikan ja potilaiden elintoimintojen stabiloinnin. Heidän vastuullaan olisi myös tämän alan kehittäminen ja opettaminen. Edelleen siis myös nuoria lääkäreitä olisi päivystyspisteissä saamassa tärkeää oppia. On ilmeistä, että tällöin myös raskaimpina yön tunteina voitaisiin tehdä hyvää ja osuvaa diagnostiikkaa sekä antaa sellaista hoitoa, että tarve yöllisiin toimenpiteisiin vähenee.

Lääkäreiden joukosta löytyy varmasti riittävästi niitä, jotka pitävät tällaista haasteellista työtä itselleen sopivana, ja toisaalta useita, jotka tuntisivat helpotusta, kun pääsisivät päivystyksen rasituksista. Kuormitetuimmat päivystyspisteet voitaisiin tällaisessa järjestelmässä hoitaa omalla virkaehtosopimuksen sovellutuksellaan. Lukuisat jo nyt ns. vapaamuotoista päivystystä tekevät erikoislääkärit tukisivat omalla asiantuntemuksellaan päivystyslääketieteen spesialisteja. Heitä tosin tarvittaisiin harvemmin paikan päälle.

Tehokkaimmillaan terveydenhuollon laadun parantaminen on järjestelmän parantamista. Päivystystyön laatupoikkeamat piilevät alati vaihtuvassa, usein kyseiseen työhön puutteellisesti koulutetussa työvoimassa. Laatuongelmia voidaan korjata antamalla vastuu niille, jotka ovat siitä kiinnostuneita.

On tärkeää perehtyä rauhassa asiaan sen eri puolilta ennen mahdollista päätöstä sen edistämisestä. Päivystys on murroksessa - halusimmepa sitä tai emme. Terveyspalvelujärjestelmän toimimisen, lääkärin jaksamisen ja potilaan hyvän hoidon turvaamisen takia korkeatasoinen ja toimiva päivystysjärjestelmä tarvitaan myös tulevaisuudessa. Tämän turvaamiseksi tulee Lääkäriliiton olla aloitteellinen.