Minua pyydettiin puhumaan ykköskurssilaisille eurolääkärivaiheesta. Heitä kuulemma kiinnostaa kovasti, mitä kaikkea säädöksiä liittyy valmistumisen jälkeiseen aikaan. Mieluusti menen puhumaan, mutta hiukan hankala on kertoa, mikä heitä kuuden vuoden kuluttua odottaa. Sen verran poukkoilevaa on ollut lääkärikoulutukseen liittyvä lainsäädäntö viime vuosina. Ei ole kuin runsas kymmenen vuotta siitä, kun valmistumisen jälkeen jonotettiin orientoivan vaiheen virkoihin. Kun kunnilla ei ollut varaa maksaa palkkoja, niin kotimainen lääketeollisuus tuli talkoisiin mukaan ja maksoi työstä palkan lääkärille.

Vuoden mittainen orientoiva vaihe lakkautettiin, ja vuonna 1995 alkoi perusterveydenhuollon lisäkoulutus, jonka virallisena tavoitteena oli toimia koulutusvaiheena, mutta varsin ilmeisesti mukana oli työvoimapoliittinen peruste. Alkuun palvelu oli kaksivuotinen, ja vähintään kuusi kuukautta oli suoritettava terveyskeskuksessa ja saman verran sairaalassa. Lääkärilakon ja kansallisen terveyshankkeen myötä terveyskeskusjaksoa pidennettiin kolmella kuukaudella, jotta terveyskeskusoppi menisi paremmin perille. Tämän vuoden alussa tuli jälleen uusi asetus, jossa ulkomailla tutkinnon suorittaneilla eurovaihe piteni kolmivuotiseksi. Tämä siis koskee esimerkiksi Ruotsissa ja Tartossa opiskelleita suomalaisia. Erikoista tässä asetuksessa oli se, että se annettiin 22.12.2005, ja 1.1.2006 eli runsaan viikon kuluttua palvelu oli muuttuva kaikilla kolmivuotiseksi. Myös niillä, joilla oli jouluna palvelua kasassa muutama viikko vajaa kaksi vuotta. Kakku siis piteni ilman rötöstelyitä.

Myös erikoistumista koskevat asetukset ovat muuttuneet aivan liian poukkoilevasti ja vailla analyysiä todellisista tarpeista. Vuonna 1998 erikoisalojen määrää supistettiin rajusti. Nyt alkaa olla nähtävissä tuon asetuksen seuraukset: yleissisätautien ja yleiskirurgian osaajat katoavat maasta eläköitymisen myötä. Samalla erikoistumiseen tuli pakollinen puolen vuoden terveyskeskusjakso, joka vuonna 2003 piteni kolmella kuukaudella. Vuonna 2003 tuli voimaan myös niin sanottu fifty-fifty-sääntö, jonka mukaan puolet erikoistumisesta on suoritettava yliopistosairaalan ulkopuolella. Asetuksen soveltaminen tulee jatkossa mahdottomaksi, koska monilla pienemmillä aloilla keskussairaaloiden erikoistuvien lääkärien virkapohjat eivät millään riitä asetuksen velvoitteiden toteuttamiseen. Onnetonta on myös se, että eräillä aloilla ei kaikissa keskussairaaloissa voi suorittaa täysimääräisesti vaadittua palvelua, vaan keskussairaalajaksotkin on tehtävä useassa keskussairaalassa.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi lääkäri vaihtuu terveyskeskuksessa ja sairaalassa jatkuvasti? Voidaan myös kysyä, kuinka inhimillistä on hyppyyttää lääkäriä ja hänen perhettään useilla eri paikkakunnilla. Tämä aspekti tosin ei voisi viranomaisia vähempää kiinnostaa.

Mitä siis kertoisin ykköskurssilaisille? Suurella todennäköisyydellä eurovaihe ja erikoistuminen muuttuvat vielä pariin kertaan ennen heidän valmistumistaan. Ja valitettavasti asetukset ovat aika harvoin muuttuneet parempaan suuntaan. Huono hallintotapa tuskin muuttuu kovin pian paremmaksi. Muuntokoulutusfarssin, ikikandikyykytyksen ja hallinnon koulutuksen tuoreet kömmähdykset taidan jättää suosiolla toiseen kertaan. Otsikon mukaisesti: jos viranomaisen elekieli ei riitä, niin ammuttakoon kandia kovilla. Ja säälistä vielä varmistuslaukaus.