Ruotsin hallitus jätti eduskunnalle ehdotuksensa terveydenhuollon kehittämisohjelmaksi (Regeringens proposition 1999/2000:149: Nationell handlingsplan för utveckling av hälso- och sjukvården) nyt kesäkuussa. Ehdotuksen päätavoitteeksi nimetään hoidon saatavuuden ja laadun parantaminen. Menetelmänä on perusterveydenhuollon vahvistaminen sekä kunnissa että kuntayhtymissä (landstinget). Keskeisenä asiana mainitaan kaikkien kansalaisten oikeus valita itselleen omalääkäri-perhelääkäri. Esityksessä painotetaan lisäksi tukea lapsille, vanhuksille ja psyykkisesti sairaille. Erityisen mielenkiintoiselta vaikuttaa painotus hoidontarjoajien moninaisuuden lisäämiseen sekä hoidon että hoivan alueelle. Kilpailun ja moniarvoisuuden katsotaan edistävän luovuutta, kehittävän organisaatioita, johtamista ja erilaisia työmuotoja. Mainio näkökulma, ja aivan päinvastainen kuin oman ministeriömme perinteinen liturgia monikanavaisesta rahoituksesta ja yleinen nahkeus yksityiseen ammatinharjoittamiseen.

Ruotsin hallituksen ohjelmassa on erikseen mainittu tutkimuksen ja kehittämistoiminnan edistäminen ja esillä on myös kansallisen perhelääketieteen instituutin perustaminen ja edelleen tietopalvelujen ja laatutoiminnan tukeminen. Ruotsin hallituksen toimintaohjelmassa kaikki ei suomalaiseen tapaan suinkaan pääty hurskaaseen toteamukseen, että hankkeet toteutetaan budjetin puitteissa ja tehostamalla ja säästämällä muista toiminnoista, vaan lisäresursseja on luvassa yhdeksän miljardia kruunua!

Ruotsin Lääkäriliitto on ottanut hallituksen esityksen myönteisesti vastaan. Se näkee perusterveydenhuollon vahvistamisen parantavan myös erikoissairaanhoidon mahdollisuuksia keskittyä niihin tehtäviin, jotka erikoissairaanhoitoon kuuluvat. Suuri huoli on yleislääkärien rekrytoinnista ja siitä kuinka väki pidetään töissä terveysasemilla. Sama suuntaus on viime vuosina ollut nähtävissä meilläkin. Nuoret lääkärit uupuvat nopeasti ja siirtyvät erikoistumaan muille aloille käytyään muutaman vuoden urakoimassa väestövastuulääkärinä. Ammattitaitovaatimukset ovat kasvaneet ja kasvavat edelleen, kun erikoissairaanhoidon potilaat siirtyvät yhä aikaisemmassa vaiheessa takaisin omalääkärilleen.

Yleislääketieteen, perusterveydenhuollon asema vaihtelee eri pohjoismaissa (taulukko). Suomessa yleislääketieteen spesialistien suhteellinen osuus on verraten pieni; selityksenä lienee se, että meillä on saanut terveyskeskusviran ilman erikoislääkärin tutkintoa. Nuorista lääkäreistä jo ehdoton enemmistö hankkii spesialiteetin.

Kiinnostavaa onkin pohtia potilastyytyväisyyttä eri maissa. OECD:n ja WHO:n raporttien mukaan tanskalaiset ovat tyytyväisimpiä, vaikka heillä terveydenhuollon bruttokansantuoteosuus ei ole erityisen korkea.

Selittäviä tekijöitä potilastyytyväisyyteen voi hakea Tanskan kohdalla toki muualtakin kuin iloisesta kansanluonteesta ja runsaasta oluenkulutuksesta. Perhelääkäri on tärkeä asia, toimiva päivystysjärjestelmä toinen ja palveluiden järjestämistapa on nimenomaan perusterveydenhuollossa yrittäjyyteen perustuva. Tanskalaiset yleislääkärit näyttävät myös olevan merkittävästi tyytyväisempiä sekä työolosuhteisiinsa että ansiotasoonsa kuin suomalaiset tai ruotsalaiset kollegansa. Käytännön kokemus Suomesta osoittaa myös selvästi, että kustannustehokkuutta lisää se, että hoidon porrastus toimii, ja edelleen että oikeasta hoidon porrastuksesta on turha haaveilla ellei perusterveydenhuolto ja avohoidon päivystys toimi.

Etsikkoaika on nyt. Keskitetyt päivystyspisteet on hoidettava kuntoon, ettei turhaan luoda lisää kitkaa terveyskeskuksen ja sairaalan välille. Tyhjenevät terveyskeskukset on nähtävä hälytysmerkkinä, johon on reagoitava. Kahdentoista vuoden kuluttua valmistuva spesialisti ei ratkaise lääkärivajetta yhdessäkään työpisteessä. Työolosuhteiden, täydennyskoulutuksen ja palkkauksen ongelmiin on puututtava nyt.