Kesä alkaa kääntyä syksyksi. Kaikkien suuresti rakastama ja toisaalta vihaama vuodenaika lähenee loppuaan. Keväällä kuuluu kirjoittaa kesäloman odotuksesta, uusista mukavista työntekijöistä ja suurista lomasuunnitelmista. Tässä vaiheessa pitäisi sitten kirjoittaa kolumni, jossa valitan ainakin sitä, kuinka koko kesä kului päivystäessä ja laiskoja erikoistuvia lääkäreitä ohjatessa. Kaikki hellepäivät menivät töissä ja lyhyellä lomalla - jota ei saanut silloin kun olisi halunnut - vain satoi. Aurinkoihottuma vaivasi ja siitepöly kiusasi. Potilaat olivat ilkeitä ja hoitajat hoitotieteellisiä. Hyttysiä oli liikaa ja kalaakaan ei tullut. Mutta kun ei...

Kesällä oli mukavasti hellettä, nurmikkoakaan ei tarvinnut ajaa kun viime syksynä aloitettu kunnan viemäriremontti valmistui kesäkuussa ja pariin kertaan auki kaivettu piha ei ole ehtinyt ruohottua liiaksi. Hiekka- ja multakasat pitivät kolmevuotiaan hyvässä työn touhussa ja sateella mukavat mutarapakot täydensivät pikkumiehen onnen. Pesukonekaan ei hajonnut. Ja juhannukselta alkaneella hoitovapaalla päivystyksetkin ovat vähäisiä.

Yksi hyvä ulkomaanmatkakin tuli tehtyä: käväistiin Sortavalassa ja Valamossa. Itäsuomalaiselle Sortavala ympäristöineen on vuosien varrella tullut tutuksi. Tuntuu, kuin astuisi menneeseen hiljalleen rappeutuneeseen maailmaan. Alueella tulee joka kerran hieman kummallinen olo. Talot ovat paikoitellen ihan suomalaistyyppisiä, seinissäkin näkyy vielä Yhteishyvä-tekstejä ja Kirjakaupassa myydään kirjoja. Suurin osa rakennuksista on kuitenkin varsin ränsistyneitä ja uudisrakentaminen ei mahdu suomalaiseen kauneusihanteeseen. Pakostakin miettii, kuinka komea kaupunki olisi, jos kuusikymmentä vuotta sitten olisi käynyt toisin. Aina kun katselen Sortavalan puutaloja ja meinaan vaipua syvälle nostalgiseen haaveiluun, peruspessimismini iskee. Mietin vanhoja valokuvia Joensuusta. Nyt entiset kauniit puutalot on purettu ja tilalla on ruutukaavassa kerrostaloja ja erityisen ruma kauppahalli. Suurin haikeuteni laantuu hieman.

Katselimme Sortavalassa paikkoja 77-vuotiaan sukulaistädin kanssa. Kävimme hänen kotitalollaan ja vanhempien rautakaupassa - viinakauppa nykyisin. Vaaleaksi aikoinaan maalattu mansardikattoinen omakotitalo oli nyt tasaisen harmaa. Puutarhan marjapensaat olivat jossain pöheikön keskellä, pihakaivo oli täytetty - putket olivat jäätyneet -, mutta hiekkatie oli kuoppineen alkuperäinen. Kaupunkikierroksen lisäksi pääsimme käymään Valamossa. Luostarisaarelle pääsee kätevästi vaikkapa kantosiipialuksella. Paikkaa on kunnostettu ja vanhat viitteet paratiisisaaresta alkavat hahmottua. Perunavarastonakin käytetyn kirkon remontti oli käydessämme loppusuoralla ja avajaiset olivat tulossa parin viikon päästä. Paljon on kyllä vielä tehtävää.

Pois tullessa kyselimme tädiltämme, onko hän katkera, surullinen vai vihainen kaupungin nykytilasta. Hän totesi rauhallisesti, että mitä sitä vanhoista. Muistot kaupungista olivat hyviä ja ei sitä tiedä, mitä siellä nyt olisi, jos asiat olisivat päättyneet toisin. Ei se haikailemalla miksikään muutu, elämä on ollut kuitenkin hyvä.

Vaikka ennen olikin kaikki paremmin - lääkäreillä oli kotiapulaiset, palkka oli kunnollinen, edunvalvonta oli tehokasta ja kesätkin lämpimiä ilman noita lentäviä purijoita - on elämä nykyisinkin ihan siedettävää. Näyttää kohdallani siltä, että tämä kesä on aiheuttanut pessimistille lievää optimismia. Lupaan lukea tämän tekstini uudestaan, kun syksyn räntäsateet alkavat ja kirjoitan tarvittaessa korjatun version.