Lääkärien jatko- ja täydennyskoulutus on ollut kautta vuosien lääkärijärjestöjen keskeinen tehtävä ja huolenaihe. Monelle lääkärille edes mahdollisuus käyttää työaikaa ammattikirjallisuuteen perehtymiseen tai koulutustilaisuuteen osallistumiseen on unelmaa, saati sitten rahoituksen saaminen koulutukseen. Parhaassa tapauksessa ehtii työpäivän kuluessa selata jonkin lehden tai vilkaista toisesta sisällysluettelon. Tarve seurata aikaansa on kuitenkin suurempi kuin koskaan. Mitä hyötyä on näyttöön perustuvan hoidon tietokannoista ja hoitosuosituksista, jos lääkärillä ei ole aikaa eikä mahdollisuutta opiskella niitä? Jokaisella lääkärillä tulee olla oikeus ammattitaidon jatkuvaan ylläpitämiseen ja tieteen kehityksen seuraamiseen, ei vain kokopäivätoimisilla tutkijoilla tai yliopisto-opettajina toimivilla.

Eri kuntien välillä on koulutusasenteissa ja sitä myötä resursoinnissa eroja, eri klinikoiden välillä on eroja, eri ylilääkärien välillä on eroja - ja tietysti meidän lääkärienkin välillä. Potilaan näkökulmasta lääketieteen tason pitäisi olla kaikkialla sama: kansalaisella on oikeus yhtä hyvään hoitoon kunnasta, sairaanhoitopiiristä tai sairaudesta riippumatta. Sallan tai Sipoon kunnalle on aivan eri kustannus lähettää terveyskeskuslääkärinsä Lääkäripäiville, mutta kummankin kunnan asukkaan pitäisi saada yhtä laadukas hoito. Hyvinkään tai Kemin sairaalan spesialistin kustannukset osallistua täydennyskoulutukseen ovat eri luokkaa, hoidon tarve heidän potilaillaan ei ole. HUS-piirin tai Itä-Savon sairaanhoitopiirin budjettien koulutusmäärärahat ovat eri mittakaavaa, kardiologi tarvitsee kuitenkin tietojensa päivityksen osoitteesta riippumatta, samoin hänen potilaansa.

Vuoden 2000 alkajaisiksi voi ajatusleikkinä kysyä, mitä tekisimme lääkärien työn laadun parantamiseksi, jos olisi vapaat kädet. Laatusertifiointi, FinOhta, Rohto-projekti, Mikstra-ohjelma, KäypäHoito-ohjelmat, erikoislääkäriyhdistyksien koulutusohjelmat ja Lääkäripäivät tarjoavat kaikki instrumentteja tähän, mutta mistä rahat ja mistä aika?

Jotta kemiläinen ja hyvinkääläinen potilas olisivat tasa-arvoisessa asemassa hoitonsa laadun suhteen, terveydenhuollon täydennyskoulutukseen olisi rakennettava valtakunnallinen rahoitusjärjestelmä. Jos kunnan lyhytnäköinen säästöbudjetointi tai teollisuushallin lainatakaus johtaa säästöihin terveydenhuollossa ja täydennyskoulutuksessa tai pelkkä lentolipun hinta asettaa kollegat eriarvoiseen tilanteeseen, niin voisiko ratkaisu olla valtakunnallinen rahoituspooli, koulutusrahasto tai säätiö tämän keskeisen alueen kattamiseen? Valtakunnallinen lääkärien täydennyskoulutusrahasto voisi taata sen, että muuttotappiokunnissakin ja pienissä sairaanhoitopiireissä voitaisiin terveydenhuollon kehitys turvata, virat pitää miehitettyinä, ja hoitokäytännöt ajan tasalla myös lamavuosina.

Norjassa on erillinen lääkärien koulutusrahasto, jolle luodun pääoman tuotolla katetaan norjalaisten lääkärien erikoislääkärikoulutus sekä täydennyskoulutus. Työnantaja vastaa käytetyn työajan kustannuksista eli myöntää palkallisen virkavapaan ja mahdolliset päivärahat. Rahastosta katetaan koulutuksen matkakustannukset ja kurssimaksut. Norjassa rahat otetaan sairausvakuutuksesta, ja rahastoa hallinnoi Norjan lääkäriliitto. Koulutustilaisuuksien järjestämisestä vastaavat erikoislääkäriyhdistykset ja jonkin verran yliopistot. Tällä järjestelmällä on pyritty varmistamaan jokaisen yleislääkärin ja sairaalaspesialistin mahdollisuus pitää ammattitaitoansa yllä työpaikan sijainnista tai työpaikan säästötoimenpiteistä riippumatta.

Miten Suomessa rahoitus olisi järjestettävissä? Valtion budjettirahoitus on yksi mahdollisuus, joskaan ajatus EVO-rahoituksen kaltaisesta jokavuotisesta painista ei viehätä. Rahoituksen olisi oltava riittävän pitkäjänteinen ja vakaa, jotta järjestelmä voisi olla kattava ja toimiva. Sairausvakuutuksesta voisi löytyä toinen mahdollisuus. KELAn kehittämishankkeeksi voisi terveydenhuollon laatuun ja kehittämiseen liittyvä koulutusprojekti olla hyvinkin sopiva, mutta tulevaisuudessa tarvitsemme muutakin kuin lyhytaikaisen projektin. Sairausvakuutusmaksusta siivu koulutusrahastoon voisi olla tutkimisen arvoinen vaihtoehto. Kolmas mahdollinen rahoituskanava voisi olla potilasvahinkovakuutus. Teoriassa tämä sopisi ainakin sitä kautta, että pyrkimyksenä on myös ennaltaehkäisevä laatutyö, ja käytännöllisesti perustelut ovat ainakin yhtä hyvät kuin tupakkaveron ohjaamiselle terveysvalistukseen tai bensiiniveron ohjaamiselle liikenneturvallisuustyöhön.

Työnantajien osuus olisi edelleenkin ajankäytön rahoittaminen ja tietopalvelujen järjestäminen. Lääkärien oman ajan käyttö ja oma lompakko ovat tarpeen tulevaisuudessakin, vähätellä ei myöskään pidä lääketeollisuuden osuutta koulutuksen tarjoajana. Ilahduttava asia viime vuosina onkin ollut teollisuuden oman koulutuksen innovatiivisuus ja myös modernien oppimismetodien käyttöönotto. Väestövastuuvirkaehtosopimuksen koulutuspykälä voitaisiin myös ulottaa muidenkin lääkärien tehtäviin kattaen täydennyskoulutuksessa myös käytännön ammattitaidon ja käden taitojen kehittämisen.

Nykyisellä mallilla täydennyskoulutuksen järjestäminen, rahoittaminen ja tuottaminen ovat joka tapauksessa liian vaihtelevia. Kattavuuteen ja parempaan tasa-arvoon on mahdollisuus, ja yhteistyötä työnantajien, viranomaisten ja lääkärijärjestöjen kesken tarvitaan.