Terveydenhuolto tienhaarassa!
Suomen perustuslakiin on kirjattu oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Järjestelmän lähtökohtina ovat verorahoitteisuus ja valtion ohjaus- ja kuntien järjestämisvastuut. Valtion vastuulla on terveyspolitiikan määrittely ja kulloinenkin sovittaminen muuhun yhteiskuntapolitiikkaan.
Terveyspalvelujärjestelmän ohjaus ja valvonta sekä terveyspalveluihin liittyvien tasa-arvo- ja laatutavoitteiden turvaaminen kuuluvat myös näihin tehtäviin. Kunnille kuuluva järjestämisvastuu taas perustuu paitsi lainsäädäntöön myös perinteisiin, ja paikallinen päätöksenteko vahvistaa järjestelmän hyväksyttävyyttä.
Tähän asti järjestelmä on toiminut suhteellisen hyvin. Nyt ollaan kuitenkin mitä ilmeisemmin tultu tienhaaraan, jossa meidän on päätettävä, mihin suuntaan jatketaan. Työvoimapula sekä lääkäreiden että myös jatkossa muun hoitohenkilökunnan osalta on tosiasia, mikä vaikuttaa kaikkiin päätöksiin jatkossa. Sisäinen muuttoliike on viime vuosikymmeninä ollut voimistumaan päin ja tulee aiheuttamaan jatkossa entistä suurempia haasteita terveydenhuoltojärjestelmän toimivuudelle. Osa palvelujärjestelmästä joudutaan tämän takia myöskin rakentamaan uudelleen. Voimmeko edelleenkin jatkaa verotuspohjaisen viitoittamalla tiellä, vai pitäisikö meidän etsiä uusia teitä?
Valtioneuvosto asetti 13.9.2001 kansallisen projektin terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi. Tuon projektin tulevaisuudennäkymät ja toimenpide-ehdotukset esiteltiin näkyvästi julkisuudessakin 9.4.2002 pidetyssä seminaarissa. Puutun tässä nyt vain rahoitukseen ja koulutukseen.
Terveydenhuollon kokonaisrahoitustarpeen vuosina 2003-2010 on arvioitu olevan nykytilanteeseen verrattuna noin 0,7 miljardia euroa. Kuilu terveydenhuollon mahdollisuuksien ja käytettävissä olevien voimavarojen välillä kasvaa tulevaisuudessa.
Uusi teknologia aiheuttaa aluksi lisäkustannuksia, mutta sen avulla voidaan myös tulevaisuudessa hoitaa paremmin ja edullisemmin esimerkiksi syöpäsairauksia, jolloin kokonaiskustannuksiin voidaan tältä osin vaikuttaa ehkä alenevasti. Mikäli veroastetta, niin kuin yleisesti näyttää, ei ole mahdollisuutta nostaa, on vain nuo kaksi tietä jatkossa: priorisointi tai rahoitusrakenteen tai rahoitustapojen radikaali muuttaminen. Priorisointia ei varmaan halua kukaan, mutta mikäli siihen mennään, on periaatteista sovittava kansalaisten, terveydenhuoltohenkilöstön ja poliittisten päätöksentekijöitten kesken. Uusissa rahoitusmalleissa on varmaan mietittävä jatkossa entistä tarkemmin julkisen terveydenhuollon rahoitusmallien yhdistämistä tukemaan myös yksityistä ja vakuutusrahoitteista terveydenhuoltoa. Lääkäripulan vallitessa puhutaan yleensä vain koulutusmäärien lisäämisestä tärkeimpänä keinona vaikuttaa tähän asiaan. Suomessa on tällä hetkellä Länsi-Euroopan mittapuun mukaan riittävä määrä lääkäreitä asukasta kohti. Työvoimapoliittisesti voidaan tietysti ajatella, että jatkossa pieni lääkäreiden ylimäärä toimisi tasoittavana tekijänä työvoimapulassa. Mielestäni Lääkäriliiton laskelmat noin 550 uuden lääkäriopiskelijan sisään ottamiseksi vuosittain ovat oikeaan mitoitettuja. Meidän tulisi sen sijaan vakavasti miettiä, miten tulevaisuudessa tehdään esimerkiksi työolosuhteet entistä paremmin nykyajan lääkärikuntaa ja hoitohenkilökuntaa vastaaviksi. Näihin kuuluvat tärkeinä osina riittävä palkka, asianmukaiset työvälineet, työskentelytilat ja täydennyskoulutusvalmiudet. Ennen kaikkea kuitenkin kaikkein tärkeimpänä tekijänä näkisin oman työn kehittämisen omalla sisäisellä ajattelulla ja luovuudella.
Lopuksi näin jälkikäteen onnittelut kaikille äideille aurinkoisen päivänne johdosta!
