Pohjoismaisessa ja myös suomalaisessa yhteiskunnassa terveydenhuolto on varsin varhain järjestetty julkisena toimintana. Kunnanlääkäreitä ilmaantui maahamme 1800-luvun lopulla. Ensimmäiset sairaalat perustettiin 1700-luvun puolessavälissä. Toimintaa ylläpidettiin jo tuolloin läänien ja maakuntien keräämin verovaroin. 1900-luvulla sotien jälkeen suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä alkoi kehittyä nykymuotoonsa.

Periaatteessa ei kai pitäisi olla minkäänlaista eroa siinä, tuottaako terveydenhuollon palveluja kunta, kuntayhtymä tai sairaanhoitopiiri vaiko yksityinen taho. Käytännössä on vain niin, että olemme onnistuneet luomaan systeemin, joka toimii perin byrokraattisesti. Se nielaisee potilaita, kuljettaa heitä sisällään ja sylkee pääosan ulos. Kenet terveempänä, kenet sairaampana. Ominaista systeemille on sen jäykkä, joustamaton rakenne ja kollektiivinen vastuu kaikesta, mitä systeemin sisällä tapahtuu. Lääkäri ei kykene toimimaan tässä systeemissä itsenäisesti. Tämä systeemi on julkinen terveydenhuolto.

Yhtään paremmaksi julkisen terveydenhuollon toimintaa ei tee se, että järjestelmän huipulla, omistajataholla, törmäilee joukko puoluepoliittisesti orientoituneita kansalaisia, joista harvat ovat syvällisemmin perillä terveydenhuoltopalvelujen tuottamisesta, puhumattakaan lääketieteestä. Valitettavan usein näiden varsin paljon yhteistä rahaa syövien organisaatioiden toiminta poukkoileekin suunnasta toiseen sellaisten syiden takia, joilla ei ole mitään tekemistä järkevän terveyspalvelujen tuottamisen kanssa.

Poliitikot huolehtikoot rahan jakamisesta terveydenhuoltoon. Terveyspalvelujen tuottaminen pitäisi jättää asiantuntijoiden käsiin. Uskon, että selkeästi kriisiin ajautumassa oleva terveydenhuoltojärjestelmämme tulee lähivuosina kokemaan melkoisen muutoksen. Uskon, että yhä suurempi osa terveyspalveluista tullaan tuottamaan yksityisin voimin. Asiantuntijavetoiset organisaatiot aidossa kilpailutilanteessa kykenevät tuottamaan varmasti laadukkaampia palveluja kuin mihin nykyinen kömpelö järjestelmämme pystyy.

Suomalainen lääketieteen koulutus perustuu käytännössä täysin julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Perusopetuksen kliinisessä vaiheessa orastavaa ammatti-identiteettiä hamuava kandidaatti pääsee tutustumaan potilastyöhön ja lääkärinä toimimisen konkretiaan. Tämä tapahtuu tavallisesti yliopistosairaalassa. Ensimmäinen kosketus lääkärintyöhön alkaa muovata lääkärintaimen kasvua. Kliinisen vaiheen aikana ryhmäopetuksissa, luennoilla, perusterveydenhuollon terveyskeskusjaksoilla opiskelija alkaa ymmärtää, kuinka Systeemi toimii. Kliinisten taitojen lisäksi opitaan terveyskeskusten kuormittava väestövastuujärjestelmä, opitaan kaaos kiireisellä ensiapupoliklinikalla, opitaan myös järjestelmän sisällä toimivalle lääkärille oikea toimintamalli. Usein potilaskaan ei enää ole apua hakeva ihminen vaan Systeemissä kulkeva tapaus. Gastriitti, migreeni, kierukkavamma tai astma. Harva opiskelija ehtii - tai uskaltaa - ajatella niin pitkälle, että alkaisi kapinoida vastaan.

Lääkärin työ, toiminta parantajana on alunperin ollut luonteenomaisesti itsenäistä ammatinharjoittamista. Praktiikkaa harjoittava lääkäri on itse järjestänyt oman toimintansa, kerännyt mainetta ja asiakaskuntaa, jota on hoitanut tavallisesti jonkinlaista korvausta vastaan. Vasta myöhemmin lääkärit ovat alkaneet työskennellä jollekulle, palkollisina sairaaloissa tai kunnissa.

Lääkärien peruskoulutuksessa tulisi luoda pohja uudenlaiselle ajattelulle ja suhtautumiselle lääkärintyöhön. Uudenlainen ajattelu olisi itseasiassa myös paluuta vanhaan. Opiskelijat tulisi tutustuttaa opintojen alusta alkaen itsenäiseen ammatinharjoittamiseen, yksityislääkärin työhön ja yksityissairaaloiden toimintaan. Opiskelijan olisi hyvä nähdä, miten palveluja voidaan tuottaa eri tavoin. Lääkärillä pitäisi valmistuessaan olla yhtä hyvä pohja toimia niin yksityissektorilla kuin julkisessa terveydenhuollossakin. On tärkeää suojella tulevia lääkärisukupolvia omaksumasta Systeemin tapoja ja toimintaa.

Lääkärin täytyy olla potilasta varten ja lääkärin toiminnan tulee tähdätä yksittäisten ihmisten hyvinvoinnin ja sitä kautta koko yhteiskunnan hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja parantamiseen. Keskeinen työkalu tässä on laadukas lääkärin työ.