Suomella on monia ennätyksiä terveydenhuollossa. Yksi niistä on potilaan valinnanvapauden vähyys. Vaatimuksia potilaan vapauttamiseksi ei kuulu poliittiselta eikä potilasjärjestökentältäkään. Päinvastoin: erikoismaksuluokan lakkautus heikensi vapautta sairaaloissa, ja SV-korvausten näivetys tuntuu yksityispuolella. Tämä on yleensä julkilausumattomaksi jäävä puoli suomalaisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä: tasa-arvoa tavoiteltiin heikentämällä maksukykyisten potilaiden asemaa sen sijaan, että olisi yritetty parantaa köyhempien tilannetta. Sosiaali- ja terveyssektori on jäänyt mottiin, jossa sen odotetaan korjaavan kaikki talouspolitiikan aiheuttaman eriarvoistumisen seuraukset.

Potilaan valinnanvapautta suomalaisessa terveydenhuollossa tulee lisätä. Se, että täyttä asiakkuutta ei tule antaa ei tarkoita, että nykytilanne, jossa potilaat nähdään järjestelmän hallintoalamaisina, olisi hyväksyttävä. Valinnanvapauden vastustajat pelkäävät turhaan amerikkalaistyylistä variksenpelättiä, jossa kustannukset karkaavat käsistä heti kun pyjaman väristä päästään keskustelemaan. Pääsääntönä pitäisi olla, että potilas ei saa tuottaa turhia kustannuksia eikä päättää hoidoistaan, mutta hoitopaikka ja hoitava lääkäri tulisi saada valita.

Valinnanvapautta voidaan perustella sekä sen itseis- että välinearvolla. Terveydenhuollossa tehdään eräitä ihmiselämän tärkeimpiä asioita, ja länsimaisen demokratian perusperiaatteisiin kuuluu ihmisten oikeus ja vapaus vaikuttaa omaan elämäänsä. Vaikea kuvitella, että oikeus valita hoitava lääkäri ei kiinnostaisi kovastikin, jos joutuisi vaikkapa ohitusleikkaukseen. Ja mitä hyötyä olisi käydä psykoterapiassa henkilöllä, jonka kanssa ei tule toimeen? Kansalaisen perusoikeuksiin tulisi kuulua vapaus valita hoitava lääkäri.

Valinnanvapauden rajat voidaan asettaa niin, että siitä on hyötyä ihmisten terveydelle, terveydenhuollon laadulle ja tehokkuudelle. Informaatioasymmetrian vuoksi potilaan ei voi antaa valita hoitojaan, vaan nykylainsäädännön mukainen oikeus kieltäytyä mistä tahansa hoidoista riittää.

Potilaalla on kyky valita omalääkärinsä. Potilas-lääkärisuhde edellyttää luottamusta. Hyvin toimivia, listautumiseen perustuvia omalääkärimalleja on käytössä useissa naapurimaissamme. Listamallit antavat potilaalle vapautta valita lääkärinsä ja lääkärille vapauden valita potilaslistansa pituuden. Kun palkkaus sidotaan listan kokoon ja käyntimääriin, muodostuu lääkärille taloudellinen kannustin tehdä työnsä hyvin ja tehokkaasti.

Potilaalla on useimmiten kyky valita sairaalansa ja siellä hoitava lääkärinsä. Hoidon sisältö voidaan määritellä omalääkärin lähetteellä, laatukriteereillä, hoitosetelillä tms. Valinnanvapauteen voisi liittää liukuvan omavastuun, eli potilas joka haluaa maksaa lisää ei-medisiinisistä arvoista (yhden hengen huone tms.) voisi sen tehdä ja näin kattaa terveydenhuollon rahoitusvajetta.

Kansalaisten vastuuta omasta terveydestään on kaikin keinoin korostettava. Avoin, sähköinen sairauskertomus on tässä tärkeä askel. Vastuu ei kuitenkaan voi lisääntyä, ellei ihmisille anneta valtaa tehdä päätöksiä oman terveydenhuoltonsa suhteen. Tämän kasvatusopin perustotuus on ilmeisen mahdoton yhdistää weberiaaniseen byrokratiaideaaliin, jossa hallintoalamaispotilaiden kohtalot ovat täysin ylhäältä päin kontrolloitavissa.

Miksi suomalaiset sitten tyytyvät nykyiseen järjestelmään eivätkä vaadi lisää valinnanvapautta? Ensinnäkin koska ihmiset ovat erittäin tyytyväisiä julkisella sektorilla saamaansa hoitoon. Toisekseen, koska tyytymättömät siirtyvät yksityispuolelle missä saavat valita. Lääkärit voivat ottaa kunnian molemmista.