Mitä soten raunioille?
Osmo Soininvaara
Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija.
Alkaa näyttää siltä, että hallituksen sote-esitys kaatuu eduskunnassa.
Maakunnissa tehty työ soten eteen ei mene hukkaan, vaikka nyt ei tulisi valmista, sillä jokseenkin kaikille on selvää, että maakunta on oikea yksikkö hoitamaan julkista terveydenhuoltoa – paljon oikeampi kuin kunnat, joiden mediaanikoko on 6 000 asukasta.
Lähes yhtä yleinen on käsitys, että 18 maakuntaa on liikaa, koska pienimmät niistä ovat elinkelvottoman pieniä. Jos sote kaatuu tässä eduskunnassa, päästään aloittamaan järkevällä määrällä maakuntia.
Suomen terveydenhuolto on pääsääntöisesti hyvää ja kustannustehokasta. Siksi sitä on vaikea parantaa millään uudistuksella, mutta aika helppoa on huonontaa.
Yksi paha vika meillä kuitenkin on. Yleislääkärille pääsy on monin paikoin anteeksiantamattoman vaikeata. Tämän vuoksi Suomen terveydenhuolto on mitattu yhdeksi OECD-maiden eriarvoisimmista. Mittarina oli juuri tuo lääkärille pääsy, ei oikeastaan mitään muuta. Hyvin tasa-arvoinen ja laadukas erikoissairaanhoitomme sivuutettiin siinä tutkimuksessa.
Jos kunnat ovat joutuneet tinkimään terveydenhuoltomenoistaan, ne ovat joutuneet heikentämään terveyskeskuksiaan, koska erikoissairaanhoidon menot on maksettava laskun mukaan. Tässä sitä sitten ollaan.
Martti Kekomäen mukaan riittäisi, että terveyskeskuksiin palkattaisiin tuhat lääkäriä lisää. Se maksaisi sata miljoonaa vuodessa, eli aika vähän verrattuna terveydenhuollon kahdenkymmenen miljardin kokonaismenoihin.
Tapahtuu sotelle mitä hyvänsä, perusterveydenhuoltoon on saatava lisää rahaa. Pääsy terveyskeskukseen kohtuuajassa on turvattava vaikka normiohjauksella.
Suurin osa ihmisistä on suhteellisen terveitä. Heille riittäisivät kevyet palvelut, joita monissa maissa antavat perhelääkärit. Nykyisten terveyskeskusten kannattaisi ottaa osaksi toimintaansa ammatinharjoittajina toimivia perhelääkäreitä. Nämä toimisivat tavallaan terveyskeskusten alihankkijoina ja voisivat ohjata terveyskeskuksen laajempien palvelujen pariin potilaita, joille kevyet palvelut eivät riitä, tai jotka tarvitsevat sosiaalipalveluja. Siitä olisi hyötyä, että koko perhe olisi saman lääkärin potilaina. Vaikka sote toteutuisi, maakunnan terveyskeskukset voisivat tehdä näin kilpaillakseen asiakkaista yksityisten palveluntarjoajien kanssa.
Ehdotettuun perusterveydenhuollon yksityistämiseen, valinnanvapauteen, on vaikea luoda toimivia taloudellisia pelisääntöjä. Sote-keskuksen taloudellinen menestys on lähes kokonaan peräisin onnistumisesta potilaiden valikoinnissa – kuten Pihlajalinna joutui karvaasti kokemaan Jyväskylässä.
Ruotsissa parhaat tulokset yksityistämisestä on saatu elektiivisessä hoidossa. Kilpailutukseen on liitetty kovat taloudelliset sanktiot epäonnistumisista. Esimerkiksi tekonivelkirurgiassa on päästy näin parempaan laatuun ja selvästi alempiin kustannuksiin. Yksityisten yritysten joustavuus ja parempi johtaminen ovat tuottaneet menestystä.
Maakuntaa ei voida kuitenkaan vaatia alistamaan kaikkea elektiivistä hoitoa kilpailulle, koska se sotkisi lakisääteisen päivystyksen ja johtaisi kokonaiskustannusten nousuun. Julkisella sairaalalla on velvollisuus varautua suuronnettomuuksiin ja ylläpitää päivystystä. Tätä varten sillä on oltava peruskapasiteetissa leikkaussaleja ja osaavaa henkilökuntaa. Näiden kapasiteetti on käytettävä kokonaan ja kilpailutettava loput.
Entä jos maakunnat eivät kilpailuta mitään, vaan pitävät mustasukkaisesti kiinni jokaisesta potilaasta?
Maakunnat tulevat olemaan taloudellisesti tiukoilla. Jos kilpailutus johtaa alempiin kustannuksiin, ne kilpailuttavat. Jos se taas nostaa kustannuksia, niiden ei pidäkään kilpailuttaa.
