Viimeisen viikon aikana useammassa eri lehdessä on kirjoitettu hoitajaresursseista vanhustenhoidossa. Tiettävästi kirjoittajat ovat olleen toisistaan riippumattomia, eivätkä ole välttämättä edes tietoisia toistensa kirjoituksista. Kaikilla näillä teksteillä on kuitenkin ollut yhteinen nimittäjä: sävy.

Alkuviikosta Lääkärilehdessä julkaistu mielipidekirjoitus ”Tilanne hallinnassa, kuolivat jo pois” maalaa surullista kuvaa systeemin sisältä. Nimettömäksi jäävä kirjoittaja kuvaa vanhusten säilytyspaikkaa, ja tekstistä on vaikea tunnistaa arvokkaaseen vanhuuteen liitettyjä mielikuvia. Se on kuitenkin valitettavan samaistuttava kuvaus nykytilanteesta, kun yhdenkin kuvauksen mukaisen paikan tulisi olla liikaa.

Vanhustenhoidolla on ollut nuoren lääkärin näkökulmasta jo vuosien ajan ikävä kaiku mediassa. Siihen harvemmin yhdistetään positiivisia mielikuvia tai kiitellään järjestelmän toimivuudesta, vaikka ilahduttavia poikkeuksiakin on olemassa. Hoitajamitoitukset ovat herättäneet keskustelua sote-alan sisällä, sekä yhteiskunnallisesti laajemminkin. Viimeksi syyskuussa hallitus kohahdutti laskiessaan hoitajamitoituksen 0,65 hoitajasta per potilas 0,6 hoitajaan per potilas perustellen laskua älyteknologian hyödyntämisellä. Olen itse teknologisen kehityksen kannattaja, mutta älyteknologian tulisi näissä tilanteissa pyrkiä lisäämään inhimilliseen kohtaamiseen käytettävää aikaa, ei minimoimaan sitä.

Arvokas vanhuus

Valmistumisen kynnyksellä ja nuoruuden loistossa liitän mielessäni vanhenemiseen terveen eliniän maksimoimisen ja arvokkaan vanhuuden.

Lääkärinä voin vaikuttaa sairauksien torjuntaan sekä niiden haittojen minimointiin, mutta arvokkaaseen vanhuuteen sisältyy myös sosiaalinen komponentti, jota en voi hoitaa määräänsä enempää. Maallisen majan rapistuessa hoitotoimenpiteiden suorittaja saattaa muodostaa ainoan sosiaalisen kanssakäymisen, johon vanhus osallistuu. Sosiaalisena eläimenä toivoisin, että ihminen ei joudu vanhetessaan luopumaan sosiaalisesta kanssakäymisestä siksi, että emme voi yhteiskuntana turvata inhimillisiä kohtaamisia.

En voi yksin muuttua lisäresursseiksi tai tehostetun palveluasumisen paikoiksi, joten ymmärrän myös kuormittuneita työntekijöitä. Nuorena ja naiivina haluan uskoa, että jokainen sote-alalla haluaa tehdä työnsä hyvin sekä pyrkiä auttamaan edes jotakuta.

Tiedän kuitenkin myös sen, että kyynistyminen auttaa suojelemaan omaa jaksamista kuormittavissa tilanteissa ollen samalla oire työuupumuksesta. Miten voisikaan olla uupumatta, jos jatkuvasti kohtaa työssään riittämättömyyden tunnetta?

Tuulimyllyjä vastaan

Paperilla tilanteeseen on olemassa helppo ratkaisu eli raha, mutta numeroita pyörittäessä tilanne monimutkaistuu. Yhteen paikkaan panostaminen on toisen paikan vaje.

Kuka ansaitsee enemmän, lapset vai vanhukset? Syöpäpotilas vai sydänvikainen?

Nykytilanteessa alkaa jopa tuntua, että yhden asian hyvä hoito vaatii jonkun muun asian huonon hoitamisen hyväksymistä.

Tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on uuvuttavaa, mutta joskus muuta vaihtoehtoa ei ole. Soteuudistuksen jälkimainingit eivät ole vielä laantuneet, ja useat hyvinvointialueet joutuvat tulevaisuudessa tietoisesti rikkomaan lakia turvatakseen perusvelvoitteidensa hoitamista. Systeemin massiivisten pyörien tippuessa pois rattailtaan täytyy vain toivoa, että liian moni ei jää alle.

Sillä välin voin vain tehdä työni sekä toivoa, että vaaleilla ja äänelläni on merkitystä pyörien pyörähtäessä.

Kirjoittaja on kuudennen vuoden kandi sekä Medisiinariliiton yhteiskunnallisen vaikuttamisen erikoissihteeri, jonka lapsenomainen into lääketieteeseen ei ole vieläkään sammunut.