Vakavien mielenterveydenhäiriöiden esiintyvyys on pysynyt tutkijoiden mukaan vuosikymmenet pääosin melko vakaana, mutta mielenterveysdiagnoosien ”käytännön esiintyvyys” on lisääntynyt voimallisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Olemme tunnetusti herkempiä kokemaan ja havaitsemaan tunne-elämän muutoksia ja hakemaan niihin lääketieteellistä apua sekä hakeutumaan tarkempiin diagnostisiin selvittelyihin. Jotkin tutkijat puhuvat myös haavoittuvuuden aikakaudesta.

Lisäksi nykyisin saman ihmisen psyykkistä tilaa saattaa määrittää viisi tai kuusi mielenterveyden häiriötä, eikä kukaan tunnu sitä isommin ihmettelevän.

DSM-IV tautiluokituksen pääeditori (chair) Allen Frances pohti äskettäisessä X-postauksessaan psykiatrisen diagnostiikan yleistymisen taustalle useampia tekijöitä.

Hänen mukaansa tavallinen stressi ja ahdinko sekoitetaan mielenterveyden häiriöihin. Lisäksi konteksti eli elämäntilanne ja ympärillä oleva maailma unohtuu diagnostiikkaa asetettaessa.

Tähän on helppo yhtyä, sillä olen itsekin useasti pohtinut eletyn elämän ja mielenterveyden rajapintaa, ja sitä milloin ahdinko muuntuu mielenterveyden häiriöksi, ja joskus keholliseksi oireiluksi. Toisaalta totta on sekin, että esimerkiksi työssään vakavasti uupunut ei saa ilman masennusdiagnoosia vapautusta työn ikeestä.

Vahvistusta vastaanotolta

Some ja internet ovat tuoneet Francesin mukaan mukanaan uuden ilmiön, itsediagnostiikan, jolle haetaan vahvistusta lääkärin vastaanotolta.

Väärät positiiviset tulokset ovat itsediagnostiikassa yleisiä ja saatu diagnoosi voi lisätä ahdistusta. Joskus näin tehdystä diagnoosista rakentuu identiteetti, jota on vaikea muuttaa tai muokata.

Tautiluokituksen laatijalla on kykyä myös itsereflektioon; hänen mukaansa diagnostiset kriteerit ovat epätarkkoja ja epämääräisesti määriteltyjä (loose and fuzzy), mikä vaikeuttaa täsmällisen diagnostiikan tekemistä.

Ja ovathan diagnostiset kriteerit ja käytänteet myös lempeytyneet ajan kanssa esimerkiksi ADHD:n, PTSD:n, kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja tietenkin autismin kohdalla.

Francesin mukaan lääkäreillä on etenkin perusterveyshuollossa liian vähän aikaa keskittyä diagnostiikan hienouksiin.

Alkuvaiheen masennusdiagnoosi on Pohjoismaisessa aineistossa katsottu vääräksi (positiiviseksi) 12–25 % tapauksista. Silti jokin hätä heilläkin on, kun ovat apua lähteneet hakemaan.

Ylidiagnostiikka on toisaalta jossain määrin haastava käsite. Yhden nykymääritelmän mukaan se tarkoittaa sellaisten ”sairauksien” diagnosointia, jotka eivät koskaan olisi aiheuttaneet potilaalle haittaa, mutta jotka altistavat hänet hoidolle, jonka riskit ylittävät hyödyt.

On tietenkin makuasia, kuinka haitallinen vaikkapa liian heppoisin perustein asetettu masennusdiagnoosi on. Ainakin vakuutusten saamiseen se voi vaikuttaa ja altistaa turhille lääkehoidoille.

Toisaalta ylidiagnostiikkapuheen kanssa muistetaan mainita aina myös samanaikainen alidiagnostiikka. Aina on olemassa ihmisryhmiä, jotka jäävät edelleen diagnosoinnin ja hoidon ulkopuolelle. Siihen voivat vaikuttaa mm. etninen tausta, asuinpaikka, hoitoon pääsyn vaikeus ja edelleen stigma.

Luonnollisesti Frances muistaa mainita lääketeollisuuden merkityksen niin lääkkeiden kuin itse sairauden/häiriön markkinoinnissa.

Japanissa 2000-luvun alun Sielun flunssa -kampanja tuplasi masennuksen esiintyvyyden. Lääkeyritys voi tietenkin puhua stigman hälventämisestä, mutta tavoitteena oli samanaikaisesti myös lääkemyynnin lisääminen.

Toimintakyvystä

Viimeisenä mutta mielenkiintoisena ja tärkeänä ulottuvuutena Frances nostaa esille sen, että erilaiset etuisuudet linkittyvät liiaksi diagnooseihin ja diagnoosinumeroihin eivätkä niinkään toimintakykyyn.

Kaikista mielenterveyden häiriöistä ainoastaan masennus on luokiteltavissa neljään eri kategoriaan: lieväksi, keskivaikeaksi, vaikea-asteiseksi ja psykoottiseksi. Toki tuokin jako tehdään useimmiten oireiden määrän ja luonteen ja vaikkapa BDI-21-kyselyn tuloksien perusteella.

Hoidon alkuvaiheessa tapahtuva toimintakyvyn arviointi saattaisi auttaa hoitoon ohjaamisessa ja voisi kohentaa liitoksistaan natisevien resurssien käyttöä. Haasteena on se, miten psyykkisen toimintakyvyn arviointi olisi mahdollista tehdä riittävällä tarkkuudella kiireisessä vastaanottotyössä.

Toimintakyky edellä eteneminen voisi kuitenkin olla viisasta ja varsinainen diagnostinen jäsennys voisi jopa odottaa (sitäkin Allen Frances on aiemmin suositellut). Samalla ehdittäisiin huomioida myös elämäntilanne ja muut oireilun tilannesidonnaiset taustatekijät. Rauhallisempi eteneminen kohti diagnostiikkaa todennäköisesti vähentäisi turhia ylilyöntejä, medikalisaatiota, ylidiagnostiikkaa ja viiden tai kuuden mielenterveyden häiriön samanaikaista diagnosointia.

Tämä toisi väkisin muutoksia hoitopolkuihin, diagnostisiin käytäntöihin ja todennäköisesti myös sairausloma- ja kuntoutusperusteisiin.

Toisaalta perinteisiä ja kohtuullisen hyväksi todettuja toimintatapoja on usein vaikea muuttaa ja etenkin murtaa.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.