Hyökkäyksen piti johtaa nopeaan antautumiseen.

Niin ei käy. Armeija tulittaa kaupunkia, tuhoaa asuinrakennuksia ja osuu sairaalaan. Asukkaat pakenevat jos voivat. Perustelut hyökkäykselle ovat jääneet upseereillekin hämäriksi, mutta sotimisesta ei luovuta. Uhriluku kasvaa. Ruumiita retkottaa maanteillä, sotilaat terrorisoivat kyliä ja levittävät pelkoa.

Tapahtumat eivät ole kevään uutisotsikoista vaan Abdulrazak Gurnahin romaanista Loppuelämät . Nobelin kirjallisuuspalkinnon tuorein voittaja kuvaa 1900-luvun alkua Itä-Afrikassa, jossa saksalaiset, britit ja belgialaiset alistivat paikallisväestön taistelemaan omia sotiaan, eurooppalaisten sotia eurooppalaisten puolesta.

Kuvaus sodan hinnasta erottuu ajankohtaisuudessaan kuin alleviivauskynällä, mutta Loppuelämät on temaattisesti rikas romaani, joka ansaitsee tulla luetuksi muistakin näkökulmista. Loppuelämät on myös hienovireinen rakkaustarina, pohdinta yksilön mielenterveyden ja yhteisön trauman päällekkäisyyksistä ja kertomus ihmisen kyvystä hellyyteen väkivallan keskellä.

Gurnah kuvaa tarkasti eurooppalaisten vallankäyttöä sen eri muodoissa. Väsyneinä mutaliejuun leiriytyessäänkin, yhdessä paikallisten kanssa jotka ovat juuri taistelleet eurooppalaisten hämärien pyrkimysten puolesta, eurooppalaisille on tärkeää leiriytyä aina parempaan paikkaan kuin paikalliset, syödä hienompia ruokia ja jättää raskaat tarvikkeensa heidän kannettavikseen.

Julmuuksista lukiessaan tekee mieli ajatella, että kyse on eri ajasta, eri olennoista. Teot koskevat meitä vain jossakin historiallisessa mielessä, lukija ajattelee refleksinomaisesti: mehän olemme erilaisia. Olemme nyt… köh, edistyneempiä.

Niin. Oma kuviteltu edistyneisyys oli juuri se, millä kolonialistinen väkivalta oikeutettiin. Usko omaan edistyneisyyteen on johtanut toistuvasti tragedioihin – muun muassa lääketieteessä.

Sata vuotta on ihmiskunnan historiassa silmänräpäys. Ihmisaivot eivät tietenkään ole siinä ajassa muuttuneet, mutta sokeita pisteitään on vaikea varoa, jos niitä ei tunnista.

Loppuelämiä voi lukea paitsi historiallisena fiktiona 1900-luvun alun Itä-Afrikasta, myös kuvauksena vaikuttimista, jotka elävät meissä kaikissa. Vaikka ei kirjaimellisesti masinoisi kolonialistisia sotia työpöytänsä äärestä, samat taipumukset ylemmyydentuntoon ja toisten sivuuttamiseen vaikuttavat meissä edelleen. Vaikka ei katkeruuttaan rampauttaisi ketään sapelillaan, jokainen meistä syyllistyy välillä kuvaannollisesti samaan kuin romaanin saksalainen vääpeli. Siksi tarkasta ihmiskuvauksesta tunnistaa itsensä ja työpaikkansa, vaikka tapahtumat sijoittuisivat vuosisadan taakse.

Eikä Abdulrazak Gurnahin ihmiskuvaus ole tarkkanäköistä ainoastaan yksilötasolla. Sosiaalipsykologi Jim Sidaniusin mukaan ihmiselle on aina ollut tyypillistä järjestäytyä ryhmähierarkioihin, joissa yhdet sosiaaliset ryhmät käyttävät valtaa toisia kohtaan.

Valtaa käyttävien etuoikeuksiin kuuluu saada päättää, mitä tarinoita maailmasta kerrotaan: mikä on tärkeää ja mikä voidaan sivuuttaa. Romaanin kertoja toteaa: ”Myöhemmin nuo tapahtumat muuntuivat Euroopan suurten tragedioiden vähäiseksi sivujuonteeksi, mutta niille, jotka olivat paikalla näkemässä kauhut omin silmin, se oli aikaa, jolloin heidän maansa lotisi verestä ja oli ruumiiden peitossa.”

Romaani ei kerro ainutkertaisesta episodista, Gurnah kertoi Time-lehdelle, vaan sama dynamiikka toistuu ihmisten välillä yhä uudelleen. ”Voimat, jotka rikkovat, tuhoavat ja jättävät ihmiset etsimään selviytymiskeinoja, voivat ilmaantua yhtäkkiä.”

Haastattelu julkaistiin tammikuussa. Helmikuussa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.