Tarkkailla ja kiusata
Lapset ovat monelle vanhemmalle tärkeintä elämässä. Lapsi on oman elämän merkityksellisyyden mittari ja voimakkaiden tunteiden herättäjiä. Katsokaapa vain läheisten some-kuvia: tuskinpa mikään muu – lemmikkieläimiä ehkä lukuun ottamatta – paistattelee sellaisessa lämpimien tunteiden, peukutusten ja sydänten valokeilassa kuin lapset ja lapsenlapset. Silti kurkistus historiaan antaa hieman oudon viestin rakkauden kohteen arvostuksesta. Kurittoman lapsen kuolemanrangaistus on ollut vielä 1600-luvulla eräänkin amerikkalaisen osavaltion lakiin kirjoitteluna. Kaltoinkohtelu, hylkääminen, taloudellinen sekä seksuaalinen hyväksikäyttö ovat olleet kaamean yleisiä ilmiöitä. Lapsi on ollut vanhempansa omaisuutta. Jopa eläintenoikeuksien perään on alettu kyselemään lapsen oikeuksia aikaiseminen. Tällainen asennoituminen lapseuteen tuntuu somekuvien ruusunpunasta käsin katsottuna etäiseltä. Oikeastaan se tuntuu kuin vieraan lajin toiminnalta.
Iida Rauman omaelämänkerrallinen romaani Hävitys (Siltala, 2022) muistuttaa siitä, etteivät asiat ole ehkä sittenkään muuttuneet täysin toisiksi. Rauman romaanissa opettaja yhdessä koululuokan lasten kanssa osallistuu kiusaamiseen, joka jatkuu vuosikausia. Rauma ei kuitenkaan kirjoita vain yhden opettajan ja lapsiryhmän toiminnasta vaan myös yhteiskunnasta, joka väheksyy lapseutta ja jossa lapsimyönteinen puhe on kuin sumuverho vallankäytölle ja suoranaiselle lapsivihalle. Rauma tuntuu romaanissaan myös väittävän, että koulukiusaaminen on vain yksi versio julmien ja tuhoisien aikuisten toimintaotteesta. Lapset toistavat sitä mitä näkevät aikuistenkin tekevän: hekin asettavat toisiaan arvojärjestykseen ja rankaisevat niitä, jotka eivät systeemiin sovi. Kiusaaminen on kuin brutaali heijaste aikuisten maailmasta.
Jan Guillon omaelämänkerrallisessa romaanissa Pahuus (Wsoy, 1996), sama ilmiö kuvautui suoremmin. Pahuuden 70-luvun ruotsalaiseen sisäoppilaitokseen sijoittuvassa maailmassa kouluväkivaltaan ei ollut tarkoituskaan puuttua, vaan kiusaajien toiminta oli eräänlaista toimeenpanevaa kasvatusta. Oppilasryhmä itse huolehti kurillisesta ojentamisesta aikuisten puolesta. Viis siitä jos joku välillä vammautuikin vakavasti.
Filosofi Michel Foucault esitti kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (1980, Otava) näkemyksen primitiivisen vallankäytön muutoksesta moderneissa yhteiskunnissa. Sen sijaan että vallankäyttäjälle hankala ihminen surmattaisiin julmalla tavalla varoituksena muille, kuten keskiajalla tehtiin, alettiin häntä – ja koko yhteiskuntaa – hallita normaaliuden idealla. Foucault kuvasi tätä ilmiötä Panoptikon-metaforalla, vankiloihin suunnitellun valvontatornin mielikuvalla. Tällä hän ilmensi yhteisöön kehittyvää vallankäytön koneistoa, jossa kaikki ovat mukana valvomassa, ja yleensä tietämättään. Se toimii psykiatrisilla diagnooseilla, lääkkeillä, kasvatuksella, mutta ennen kaikkea sillä että valvomme itseämme ja tosiamme.
On hermostuttavaa ajatella, että yhteiskunnan hyvää tarkoittavien käytäntöjen taustalla lymyäisi yhä julmaa pyrkimystä hallita ja alistaa lapset. Yhteiskunnan hymyilevät kasvot olisivatkin falskit ja ystävällisen avuntarjoajan naamion takana piilisi tiedostamaton vallanhalu. Ottaen huomioon ihmiskunnan jokseenkin raadollisen historian, tämä kuulostaa mahdolliselta. Koulukiusaaminen on kompleksi sekoitus raakaa biologiaa, yksilöiden persoonallisuuksia ja elämäntilanteita sekä ryhmäilmiöitä – mikseipä myös yhteiskunnallisia valtarakenteita.
Kiusaamisen vähentämiseksi on Suomessa tehty paljon vaikuttavaa työtä. Silti on tärkeä jatkuvasti katsoa erilaisten käytäntöjen taakse. Nähdäkseni ainoa asia, joka on kantanut valoa ihmiskunnan pimeydessä ja jolla syrjintää ja vainoa vastaan on onnistuneesti taisteltu, on jatkuva ja sinnikäs pyrkimys tunnistaa omia mielen ilmiöitä ja ymmärtää ja kunnioittaa toisen mieltä. Ilman tietoisuuden valoa, mikään teoria tai käytäntö ei tuota hyvää. Päinvastoin sitä voidaan silloin käyttää pahaan. Aitoa kiinnostusta omaa ja toisen mieltä kohtaan ei voi oppia mistään koulutusohjelmasta tai ideologiasta. Se voidaan oppia vain toisilta ihmisiltä, jotka osoittavat kiinnostusta ja arvostusta meitä kohtaan.
