Tohtorien pikakoulutuksessa vaanii karikoita

Tasavallan hallitus päätti syksyllä 2023 nopealla aikataululla tuhannen tohtorikoulutuspaikan pilotista. Ideana on paikata "tohtorivajetta" 3-vuotisilla koulutuksilla keskeisille aloille – myös elinkeinoelämän tarpeisiin.

Vaikka lisärahoitus yliopistoille on ilouutinen, pikakaistalla vaanii karikoita.

Duodecimin tukema konsensuskokous etsi vuonna 2018 yhteisiä näkemyksiä lääketieteellisten tiedekuntien tohtorikoulutukseen (1).

Ehkä tärkein tulema oli, että tohtorille haluttiin valmiudet itsenäiseen tutkijanuraan ja tutkimuksen johtamiseen. Konsensus syntyi myös siitä, että tohtorin on täytynyt kirjoittaa alkuperäisartikkeleita – taito, jota ei edes monessa perinteikkäässä anglosaksisessa yliopistossa aina saa.  

Helsingin yliopiston vararehtori Anne Portaankorva uskoi Helsingin Sanomissa, että kolmessa vuodessa voidaan tuottaa A-luokan tohtoreita (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010248438.html">2).

Akatemiaprofessori, kliinisen molekyylilääketieteen professori Anu Wartiovaara oli Lääkärilehden tuoreessa kolumnissaan kuitenkin laadusta huolissaan (https://www.laakarilehti.fi/mielipide/he-eivat-tieda-mita-tekevat/">3).

Mielestämme vaatimus kolmen vuoden koulutuksesta sopii huonosti biolääketieteen tohtorikoulutukseen.

Erityisen huonosti se sopii kliiniseen lääketieteeseen. Aika ei riitä tutkimuksen suunnitteluun, viranomaislupien hankkimiseen, käytännön tutkimustyöhön, tulosten analysointiin ja raportointiin sekä väitöskirjan yhteenvedon laatimiseen.

Saadaan sitä, mitä tilataan: aikatauluun sopivia, mutta epäkunnianhimoisia projekteja. Tutkimus muuttuu selvitystyöksi.

Lue lisää: Tohtorikoulutuksen uudistus herättää huolta Helsingin lääketieteellisen professoreissa

Mistä ohjaajat?

Lisäksi rahoituksen kanavoiminen kapeasti Akatemian lippulaiva-aloille herättää kysymyksen, mistä ohjaajat?

Tutkijoiden rakenne on Suomessa muutenkin painottunut tutkijapyramidin alaosaan yläosien kustannuksella. Riittääkö tohtoritutkijoita, dosentteja ja professoreita kouluttamaan suurta määrää tohtoreita, ainakaan A-tasoisia?

Kliinikkotutkijat ovat oma lukunsa. Kliinisen lääketieteen kehittyessä tohtorikoulutuksen ja kliinisen työn limittäminen on lähes välttämätöntä. Muuten kliinikko tai kliinikoksi haluava putoaa potilastyön opeista ja taidoista kuin eno veneestä.

Yliopistojen tohtorikoulutusuudistuksen yhteydessä kymmenisen vuotta sitten lopetettu Valtakunnallinen Kliininen Tutkijakoulu (VKTK) ja Helsingin yliopiston LTDK:n Kliininen Tohtoriohjelma ovat onnistuneet tutkimuksen ja kliinisen työn limittämisessä varsin hyvin (4).

Tuskin haluamme lääketieteeseen tutkijan mopokortin saaneita tohtoreita. Se ei ole uusien tohtorien, potilaiden eikä Suomen etu.

Yliopistojen on pohdittava tarkkaan, miten lisärahoitus kanavoidaan niin, ettei tutkimuksen ja tohtoreiden laatu heikkene.