Kolumni

Unettoman vaikea matka

Timo Teräsahjo
Vesa-Matti Väärä

Elokuvassa Fight Club päähenkilö kärsii vaikeasta unettomuudesta. Kaikki on hänelle hankalaa, päivät kuluvat oudossa horroksessa. Sellaista se onkin.

Silti unettomuuden kärsimystä on vaikea taiteenkaan keinoin välittää.

Miltä se esimerkiksi tuntuu, kun aamu valvotun yön jälkeen koittaa ja edessä avautuu jälleen pitkä päivä, josta tulisi suoriutua?

Yhden tai kahden yön valvominen on siedettävää. Kuukausia jatkuva unenpuute on sitten jo jotain aivan muuta.

Unettomuus voi tehdä olemisesta liki elinkelvotonta. Olemassaolon miellyttävä ja elinvoimainen perussävy, sen vitaliteetti, muuttuu kroonista univaivaa potevalla ratkaisevasti. Kaikki arkiset toiminnot, kahvinkeitosta lastenhoitoon käyvät lopulta olympiatason suorituksiksi. Äänet sattuvat korviin. Koko hermosto kihisee yliherkäksi käyneessä tilassa. Viimein pelkästä hereillä olemisesta tulee kuin kiehnäämistä henkistä santapaperia vasten.

Kroonisesti uneton kokeilee kaikkea. Hän popsii erilaisia pillereitä. Hän hörppii kahvia pannutolkulla toivoen sen muuttuvan elvyttäväksi nektariksi. Hän kuuntelee rentoutusäänitteitä, itsehypnooseja ja laskee lampaita; koettaa ylipäätään mitä vain, jotta pääsisi takaisin planetaariseen rytmiin, joka näyttää olevan alkeellisimmallekin eläimelle päivänselvää.

Selväähän sen pitäisi ollakin.

Kun maapallo pyörähtelee akselinsa ympäri matkallaan ympäri auringon, kulkeutuvat kaikki planeettamme elävät olennot samalla läpi pimeyden ja valon. Tähän biosfäärimme on sopeutunut. Elämä kantaa yön ja päivän kiertokulkua DNA:ssaan, ja tämän perinnöllisen kaavan mukaisesti tulisi kaikkien toimia.

Osa kuitenkin jättää toimimatta. Osa valvoo, yöstä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Uneton kohtaa elämässään jatkuvan epätoivon ja myös päivästä toiseen saman kysymyksen: miksi en nuku?

Vastauksia kysymykseen lienee lukuisia, kenties yhtä paljon kuin on uniongelmia.

Ongelma voi olla biologinen, psykologinen, kenties jopa yhteiskunnallinen. Hämmästyttävän vähän kuitenkin puhutaan itse matkasta – siis matkasta uneen, josta jokaisen nukkujan tulisi selvitä. Unessa nukkuja, kun matkaa mielen yöpuolelle. Paikkaan, joka on valvetajunnalle vieras ja outo. Eikä tuo matka ole kaikille mukava tai edes turvallinen.

Yöpuolen hämärät metsät ovat täynnään uniolentoja: kuviksi muuttuneita pelkoja, toiveita ja kesken jääneitä ajatuksia. Siellä odottaa valtava määrä kokemuksia, jotka eivät kenties koskaan ole saavuttaneet tietoisuutta tai edes psyykkistä muotoa.

Ne voivat häiritä unta. Joskus estää koko matkan.

Silloin uneton hakkaa turhaan unen porttia, jonka on itse itseltään sulkenut.

Unta voidaan kyllä lääkitä, jos jonkinlaisilla rauhoittavilla ja mielialalääkkeillä, mutta mielen yöpuolta pelkäävälle se on kuin työntäisi halutonta juoksemaan.

Lääkkeitä tarvitaan, jotta jonkinlainen toimintakyky säilyisi, mutta hyvä olisi kiinnittää huomiota myös sisäiseen maailmaan, jonne unet puolestaan avaavat erityisen reitin. Joskus unettomuus voi helpottaa, kun unettomuuden tiedostamattomaan syyhyn saa tunneyhteyden. Joskus asia, joka pitää unettomuutta yllä, ratkeaa itsestään.

Elokuvassa Fight Club uneton päähenkilö saa nukutuksi kokiessaan varauksetonta hyväksyntää erilaisissa vakavasti sairaiden tukiryhmissä. Tämä ei välttämättä ole kaukaa haettua.

Kirjoittaja

Timo Teräsahjo Kirjoittaja on psykologi ja kirjailija.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030