Ensimmäinen kokonainen kesä pienessä puutarhassani on lopussa.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa noin: pohjoisilla leveysasteillamme kesät ovat intensiivisen elämän aikaa, jota ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi.

Hankin siirtolapuutarhapalstan ja pienen mökkini viime vuoden kesän keskivaiheilla, ja olen nyt saanut seurata kokonaisen vuoden ajan luonnon kiertokulkua sillä. Alue on perustettu lähes sata vuotta sitten, ja vaikka kaupunki on vähitellen kasvanut siihen kiinni, puutarhoissa vallitsee syvä rauha.

Olen kesän aikana voinut yöpyä pienessä majassani, kulkea kasteisessa ruohossa paljain jaloin ja juoda kahvini verannalla katsellen, kuinka utelias nuori rusakko tutkii pihamaata ja sen viljelmiä.

Olen kiintynyt pienen pihani asukkeihin: jo mainittuun rusakkoon, lintuihin, hyönteisiin ja jopa myyriin. Minusta on ollut ihanaa seurata, kuinka sepelkyyhkypariskunta kulkee perätysten pitkin laattapolkua ja syö kupuihinsa laattojen välissä kasvavia apilatuppaita.

Vanhat marjapensaani ovat ruokkineet rastaita ja kottaraisia, ja poissa ollessani orava on käynyt kaksin käpälin kaivamassa spagettikurpitsaa. Koska viljelen ilokseni eikä sadolla ole minulle niin suurta merkitystä kuin palstani ensimmäisille viljelijöille, jotka aloittivat toimensa vuonna 1932, voin hyvin jakaa marjat ja vihannekset palsta-alueen eläinkunnan kanssa.

Haikeasti kaipaan kevättä ja kesän alkua, joka kiitää niin nopeaan ohi. Muistan yhä miltä tuntui astua palstalle ensimmäisen kerran talven jälkeen. Lunta oli vielä laikkuina siellä täällä, mutta pensaiden alle suojaisiin pälvipaikkoihin oli noussut siroja valkoisia lumikelloja. En ollut tiennyt niistä, ne olivat piilleet maan alla odottamassa oikeaa hetkeään.

Enkä ollut tiennyt myöskään kiurunkannuksista, jotka hetken aikaa peittivät koko nurmikon hehkullaan ja katosivat sitten taas, en ollut osannut odottaa skillojen sineä enkä tulppaanien ja narsissien loistoa.

Kesäkuun viileinä öinä koko palstani tuoksui jasmikkeelta; vanhat pensaat kukkivat runsaina ja levittivät huumaansa kauas pienen puutarhani rajojen ulkopuolelle. Kun myöhään illalla kuljin hiekkatietä kohti majaani, tuoksu tervehti minua jo kaukaa, ja puronvarren pensastossa lauloi satakieli.

Edelliset sukupolvet olivat istuttaneet palstalle lukuisia ruusupensaita, jotka aikojen saatossa olivat päässeet ränsistymään, ja niiden hoivailu oli alkukesän mieluisimpia töitäni. Pieni määrä hevosenlantaa virkisti pensaat, ja sain iloita kukkaloistosta ja pörriäisten aherruksesta myöhäkesään saakka.

Omat viljelmäni onnistuivat korkeintaan keskinkertaisesti. Lehtikaalin söi rusakko ja tomaatit olisivat tarvinneet parempaa hoivaa. Kurpitsat kasvattivat raivoisasti lehtiä ja pitkiä lonkeroita, jotka tulivat minua portille asti vastaan. Vain äitienpäivänä tyttären kanssa maahan pannut perunat onnistuivat hyvin. Niitä oli ilo tarjota ystäville ja perheenjäsenille, jotka kävivät kesän mittaan vieraina majalla. Vasta nostettu kesäperuna on hieno, yksinkertainen herkku.

Vietin majalla paljon aikaa yksin. Kun syyskuun puolivälissä sytytin kesän loppumisen merkiksi lyhtyjä pöydälle, puiden alle ja portille ja kynttilöitä verannan pöydälle, tunsin suurta kiitollisuutta.

Kiitollinen voi olla, vaikka ei olisi saanutkaan sitä mitä tahtoi ja toivoi. En ehkä aina olisi tahtonut olla yksin. Mutta kiitollisuus syntyy siitä, että kykenee näkemään sen, mitä on saanut ja mikä on hyvin.

Tavoitteleminen ja pyrkiminen kuuluvat elämään, niin myös tyytymättömyys kirittävänä voimana. Mutta on myös suloista pysähtyä, hiljentyä ja vain aistia elämä ympärillään.