Se oli paras tunne koskaan. Lääketieteen opiskelija Sanni Rinne väitteli Tampereen yliopistosta helmikuussa.

– En ole ikinä kokenut sellaista ylpeyttä, hän muistelee hetkeä, kun asteli salista ulos väitöstilaisuuden jälkeen.

Tohtorinpapereita Rinne joutuu kuitenkin vielä odottamaan, koska lääketieteen lisensiaatin tutkintoa on vielä viimeinen lukuvuosi jäljellä.

Toistaiseksi Rinne on väitellyt lääketieteen kandidaatti.

Samaan akateemiseen suoritukseen ylsi tänä keväänä myös Rinteen vuosikurssilainen Nea Koskela. Hän väitteli huhtikuussa.

Sanni ja Nea eivät aiemmin juuri tunteneet toisiaan, kunnes päätyivät tekemään LL-tutkinnon syventäviä opintoja samaan tutkimusryhmään. Kolme vuotta he tekivät väitöskirjojaan rinta rinnan ja ystävystyivät.

– Nyt olemme ihan parhaita kavereita. Tulee tosi paljon vietettyä aikaa yhdessä, myös vapaa-ajalla, Sanni kuvaa lämpöä äänessään.

– Toista näin tiivistä ihmissuhdetta ei ole, komppaa Nea.

Ystävän tuki on ollut todella tärkeää pitkin matkaa. Alkuvaiheessa helpotti nähdä, miten toinen painiskeli samojen kysymysten kanssa – tai oli joskus jo ratkaissut ne. Viimeiset puoli vuotta he preppasivat toisiaan vuoron perään väitöstilaisuuksia varten.

– Nean kanssa voi jakaa innostuksen, pelon ja jännityksen, sanoo Sanni.

Molempien väitöskirjat ovat osa suomalaista laajaa, yli 300 perheen kohorttitutkimusta, joka tarkastelee HPV-infektioiden käyttäytymistä suomalaisissa perheissä. Rinne keskittyy Epstein-Barrin virukseen, Koskela puolestaan Chlamydia trachomatis- ja Mycoplasma genitalium -bakteereihin.

Jo varhain opiskelijoilla oli ajatuksena, että syventävien opintojen tutkimusryhmässä voisi kenties jatkaa väitöskirjaan saakka. Tutkimusryhmän vetäjä, professori Karolina Louvanto suhtautui heti tosissaan, ja innostus tarttui.

Poikkeuksellista

Vaikka lääketieteessä voi väitellä jo lisensiaatin tutkinnon aikana, se on melko harvinaista.

Tampereella väittelee vuosittain noin 35–40 lääkäriä, joista arviolta kaksi on lääketieteen kandeja, kertoo koulutuspäällikkö Henna Mattila lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnan tohtoriohjelmasta.

Yleisempää on väitöskirjatyön aloittaminen opintojen aikana.

– Tällä hetkellä meillä on noin 25 LL-opiskelijaa rekisteröinyt väitöskirjatyönsä. He siis kyllä tekevät väitöskirjaa opintojensa aikana, mutta eivät ehdi väitellä, Mattila kertoo sähköpostitse.

Kysyimme ilmiöstä myös muista lääketieteellistä tiedekunnista. Kaikista viidestä yliopistosta väittelee lääketieteen kandeja aina välillä.

Helsingissä on tänä vuonna väitellyt yksi kandi ja edeltävän kerran vuonna 2023 kaksi kandia.

Oulussa tapauksia on arviolta 0–2 vuosittain. Itä-Suomessa arviolta enintään yksi vuodessa. Turusta arvioidaan, että kandina väitelleitä on keskimäärin noin kolmen vuoden välein.

Tampereen yliopistolta väittelee kuluvan lukuvuoden aikana Koskelan ja Rinteen tietojen mukaan useampi opiskelija, ainakin neljä. Se on siis valtakunnallisestikin tarkasteltuna poikkeuksellista.

Mistä suuri määrä johtuu?

Tätä kertoo pohtineensa myös Matias Vaajala, joka väitteli kolme vuotta sitten Tampereelta ollessaan kolmannen vuoden opiskelija. Hän saattaa olla varhaisimmassa vaiheessa väitellyt opiskelija.

Hän tutki ortopedian alan väitöksessään suurten vammojen vaikutuksia naisten lisääntymisterveyteen.

Väitösprojekti ja LL-tutkinto kulkivat pitkälti omia kaistojaan. Perusopinnoissa ei suoraan kannustettu siihen.

– Harva edes tiesi. Väitöskirjaa tein kouluajan ulkopuolella, hän muistelee.

Osittain kyse Tampereen keskittymässä on luultavasti sattumasta.

Toinen syy voi olla ilmapiirissä, Matias arvelee. Tampereen yliopistollisessa sairaalassa on hänen mukaansa panostettu tutkimukseen ja siellä toimii paljon aktiivisia tutkijoita ja ohjaajia, jotka vetävät omia tutkimusryhmiään intohimoisesti.

– Se on vyörynyt alaspäin ja myös opiskelijoille avautuu mahdollisuuksia hakeutua hyviin tutkimusryhmiin.

Niin kävi hänellekin.

Ohjaaja antoi whatsapp-numeronsa

Korona-aika pyyhki kalenterista menoja pois, joten toisen vuoden opiskelija uskalsi aloittaa väitösprojektin.

Merkittävänä apuna toimi silloisen tutkimusryhmän vetäjä ja työn toinen ohjaaja Ilari Kuitunen.

– Hän antoi suoran whatsapp-numeronsa ja vastasi aina noin minuutissa. Sitä kautta kehtasi laittaa matalalla kynnyksellä tyhmiäkin kysymyksiä, mitä ei sähköpostilla tulisi laitettua, Matias kertoo.

Ja niitähän riitti, etenkin alussa “järjetön määrä” taulukoiden muotoilusta lähtien. Kaikki tutkimuksen tekoon liittyvä oli aivan uutta, kliinisestä osaamisesta puhumattakaan. Siihen puoleen sai apuja ryhmän kliinikkokollegoilta.

Tänä keväänä hän valmistui lisensiaatiksi ja sai pian muutamien viikkojen päästä myös tohtorin paperit ulos.

Matias on itsekin inspiroinut tulevia tutkija-opiskelijapolvia, kenties tietämättään.

Nea Koskela ei tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta seurasi väitösmatkaa sosiaalisessa mediassa. Toisen opiskelijan esimerkki vaikutti jopa syvemmin kuin jo meritoituneiden tutkijoiden kannustus.

– Katsoin että vau, noinkin voi tehdä, Nea kertoo.

Aamupäivä luentoja, iltapäivä tutkimusta

Pakko on kysyä, miten ehtii tehdä lääketieteen korkeakouluopintoja ja väitöstutkimusta samaan aikaan.

Nea kuvaa tyypillistä viikkoa: aamulla yliopistolle, kamat tutkimusryhmän tiloihin ja sieltä perustutkinnon opintoihin. Iltapäivällä noin kahden aikaan takaisin väitöksen pariin ja viiden–kuuden aikaan vapaalle. Tai jos aamupäivä menee sairaalalla, päivä jatkuu lounaalta tutkimuksen teon merkeissä.

Tutkimusta ystävykset tekivät keskimäärin parina iltana viikossa – ja tiiviimmin jos deadline oli nurkan takana. Jos jonain iltapäivinä ei huvittanut, sitten ei tehty. Mutta harvassa ne kerrat kuulemma olivat.

Parhaiten kirjat etenivät loma-aikoina, kun koulusta oli taukoa.

Molemmat kehuvat tutkimusryhmän yhteishenkeä ja hyviä tiloja, joissa on kaikille pöytäkoneet ja vaki-istumapaikat. Data oli valmiiksi kerätty ja pseudoanonymisoitu, mikä edesauttoi pääsemään liikkeelle.

– Olemme onnekkaita. Satuimme oikeaan paikkaan ja aikaan monellakin tapaa, Nea sanoo.

He eivät koe joutuneensa tinkimään merkittävästi opiskelijaelämästä tai vapaa-ajasta. Molemmat ovat aktiivisesti mukana myös ainejärjestön toiminnassa ja haluavat kuulua yhteisöön.

Opintojen pre-klinikka-vaiheessa oli helpompaa vaikuttaa omaan aikatauluun kuin nyt klinikkavaiheessa.

– Päivät täyttyvät, ja välillä on haastavaa yrittää tehdä tutkimusta samalla, sanoo Nea.

Hän kokee silti, että opintojen eteneminen on helpottanut väitöskirjaprojektia sitä mukaa, kun ymmärrys ja taidot kliinisestä työstä ovat kasvaneet.

Stressaavinta aikaa Sannista oli, kun esitarkastuksen lausuntoja alkoi tulla viime lokakuussa. Siihen saakka työtä oli saattanut tehdä pitkälti oman jaksamisen ja aikataulujen ehdoilla. Mutta kun väitöstilaisuus häämötti nurkan takana, aika alkoi käydä vähiin.

Juhlatila oli varattu ja catering tilattu: enää ei voisi peruuttaa.

– Joulun tienoilla jännitti ja ahdisti, mutta onneksi sekin meni ohi, hän muistelee.

Viikkoa ennen väitöstilaisuuttaan Sanni tentti naistentautien ja synnytysten kurssin. Samalta alalta on hänen väitöksensä.

Ihmiset tärkeimpiä

Väitöksen teko oli haastateltaville ennen kaikkea yhdessä tekemistä, ei yksin puurtamista. Kaikki kolme nostavat esiin, että parasta antia ovat ihmiset, joita projekti toi elämään.

Matias Vaajala pitää edelleen aktiivisesti yhteyttä molempiin ohjaajiinsa, muissakin kuin tutkimukseen liittyvissä asioissa. Myös omalta vuosikurssilla väitelleestä toisesta opiskelijasta tuli myös läheinen.

– Yhdessä painittiin paljon silloin ja tehdään tutkimusta vieläkin. Olen saanut tosi hyvän ystävän.

Sanni ja Nea kertovat, että lähipiiri ja opiskeluyhteisö on suhtautunut nuoriin väittelijöihin enimmäkseen positiivisesti. Välillä valintaa on joutunut ulkopuolisille selittämään.

– Onneksi meillä on toisemme, Nea sanoo.