Tutkimusorganisaatiot eivät saa jättää häirinnän kohteeksi joutunutta yksin, sanoo Oula Silvennoinen. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat apurahatutkijat.

Vaientamisyritysten kohteeksi joutuvia tutkijoita ja asiantuntijoita tulee tukea nykyistä enemmän, historiantutkija Oula Silvennoinen näkee.

– Tutkijoiden häirintä on kansainvälinen ilmiö ja vaikuttaa tulleen jäädäkseen, hän sanoo.

Vaikka ilmiö on yleistynyt, Silvennoisen mukaan läheskään kaikki tutkimusorganisaatiot eivät ole vielä tietoisia siitä tai varautuneet riittävästi.

Helsingin yliopiston tutkijana työskentelevä Silvennoinen vastasi Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) tuoreiden suositusten valmistelusta, joilla pyritään turvaamaan tutkijoiden ja asiantuntijoiden sananvapautta. Tarkoitus on luoda kansallinen toimintamalli ja kanavat häirinnän varalle. Suositus on suunnattu etenkin organisaatioille, kuten korkeakouluille ja tutkimuslaitoksille.

– Organisaatioiden tulee ymmärtää, että työntekijöitä ei saa jättää tilanteissa yksin. Pitää olla etukäteen mietityt prosessit, miten apua tarjotaan, hän sanoo. 

Suosituksen pohjaksi teetettyyn TJNK:n kyselyyn vastanneista tutkijoista noin kolmannes kertoi kohdanneensa henkilökohtaisesti häirintää. Kokemuksia oli kaikilla tieteenaloilla toimivilla, myös lääketieteestä.

Valtaosa sananvapauden rajoitusyrityksistä tulee verkon ja sosiaalisen median kautta, esimerkiksi solvauksina ja uhkauksina. Jonkin verran raportoitiin myös tiedeyhteisön sisältä tulevista vaikutusyrityksistä, esimerkiksi tutkimuksen rahoittajilta. 

Apurahatutkijoilla erilainen asema

Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat apurahatutkijat, jotka eivät tee tutkimusta työsuhteessa. Silvennoisen mukaan työnantajat eivät yleensä katso, että suojeluvelvollisuus ulottuisi heihin.

– Esimerkiksi yliopistojen piirissä tekee tutkimustyötä moni sellainen ihminen, joka ei ole sinne työsuhteessa. Tämä pitäisi organisaatioiden ehdottomasti tunnustaa, hän sanoo.

Apurahalla ja ilman työsuhdetta tutkimusta tekevät ovat usein nuoria ja tutkijanuransa alussa, esimerkiksi väitöskirjan tekijöitä. Voimakas häirintä voi pelotella heidät kokonaan pois alalta tai tutkimusaiheen parista.

Silvennoinen huomauttaa, että esimerkiksi lääketieteessä on paljon aiheita, jotka eivät ole poliittisesti neutraaleja ja joihin kohdistuu voimakkaita intressejä. Tutkimustulosten esittely voi herättää hyvin kiivaita reaktioita.

– Tutkijaa täytyy valmentaa sen varalle, koska hänellä on kuitenkin velvollisuus kuitenkin puhua niistä asioista.

Häirintäkampanjan kohteeksi joutuneelle tilanne voi tulla yllättävänä, eikä tämä välttämättä tiedä, mistä hakea apua. Silvennoinen neuvoo ottamaan ainakin yhteyttä työnantajaan ja ammattiliittoon.

Myös vertaistuki on tärkeää, ja siksi kollegoille kannattaa avoimesti kertoa, jos alkaa saada ikäviä viestejä. 

– Verkon kautta toteutettavan häirinnän kiero piirre on usein se, että vieressä istuva ihminen saattaa olla siitä täysin tietämätön, hän kuvaa.

Vakava asia

Silvennoisen mielestä siihen tulee suhtautua vakavasti, että suomalaisia tutkijoita yritetään vaientaa pelottelemalla ja uhkailemalla. Toimintamalli on historiantutkijalle tuttu äärioikeistolaisista ja autoritaarisista liikkeistä.

Sosiaalisessa mediassa häirintä saa rehottaa, ja erilaiset tahot ovat ottaneet sen osaksi vaikuttamiskeinojaan.

Lääkärilehti kertoi esimerkiksi hiljattain ylilääkärien Helena Liiran ja Riittakerttu Kaltialan kokemuksista someaktivistien hampaissa.

Tutkijoiden sananvapauden turvaamiseksi tarvitaan paitsi kansallisia toimintamalleja myös kansainvälistä, Euroopan unionin laajuista yhteistyötä, jotta voidaan vaikuttaa somejättejä koskevaan lainsäädäntöön, näkee Silvennoinen.

Häirinnän kitkeminen on koko tiedeyhteisön yhteinen asia. 

– Meidän ei kannata vain katsella kädet suorina. Seuraukset kannamme kaikki, sanoo Silvennoinen.

Lue lisää: Aktivistien hampaissa

Lue lisää: Askelia vapauden hauraalla jäällä