Yleisimmän työuupumuksesta käytetyn määritelmän mukaan (1) kyse on oireyhtymästä, joka muodostuu tunnevoimavarojen vajauksesta, negatiivisista ja kyynisistä asenteista asiakkaita kohtaan ja tunteesta henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamattomuudesta. Brillin (2) mukaan työuupumus on odotusten mukaan välittyvä, työhön liittyvä, epätasapainoinen tila yksilöllä, jolla ei ole mainittavaa psykopatologiaa ja joka on jonkin aikaa työskennellyt asianmukaisella toiminta- ja tunne-tasolla samassa työssä ja joka ei toivu aikaisemmalle tasolleen ilman ulkopuolista apua tai ulkoisten olosuhteiden muutosta.

Työuupumuksen lisääntymisen taustalla on arvioitu olevan seitsemän erilaista tekijää. Näistä neljä liittyvät selvemmin työuupumukseen: palvelusektorin laajetessa henkinen kuormitus työssä on lisääntynyt, ammattiroolin auktoriteetin väheneminen, asiakkaiden etuustietoisuuden lisääntyminen ja ammattiroolin epärealistiset odotukset. Kolme muuta tekijää liittyvät epäspesifisemmin työstressin lisääntymiseen: elämänongelmien nimeäminen stressiksi, yhteiskunnan yksilöllistyminen ja muuttunut psykologinen työsopimus (3).

Työuupumuksen arviointimenetelmät ovat olleet yksipuolisia, ja ne ovat perustuneet lähes yksinomaan itse täytettäviin kyselylomakkeisiin. Maslach Burnout Inventory (MBI) on tällä hetkellä asteikoista käsitteellisesti ja teknisesti paras työuupumuksen mittari. MBI on todettu psykometrisesti toimivaksi, moniulotteiseksi testiksi, mutta erottelukyvyltään valitettavan huonoksi mittariksi (1). Työuupumuksen tunnusomaisia profiileja pystytään erottamaan käytössä olevin menetelmin, ja ne näyttävät pysyvän samana maasta toiseen. Työuupumus ei kuitenkaan ole virallinen diagnoosi ja koska kliinisesti ja tilastollisesti päteviä rajoja ei ole olemassa työuupumuksen käsitteelle, sen esiintyvyyttä on vaikea arvioida luotettavasti.

TYÖUUPUMUKSEN SELITYSMALLIT, HOITO JA EHKÄISY

Maslach ym. (4) erittelevät työuupumukselle kuusi syytä, jotka ovat 1) liian suuri työmäärä, 2) työntekijän liian vähäinen kontrolli työhönsä, 3) liian vähäinen tunnustus ja korvaus tehdystä työstä, 4) työyhteisön hajoaminen kilpailuttamisen ja uudelleenorganisointien vuoksi, 5) oikeudenmukaisuuden puute johtuen luottamuksen, avoimuuden ja kunnioituksen puutteesta sekä 6) organisaation ja työntekijän arvostusten vastakkaisuus. Työuupumuksen ehkäisemiseksi ja hoidoksi he esittävät sekä yksilö- että organisaatiotason yhtäaikaisia toimenpiteitä.

Schaufeli ym. (3) mukaan kehämäisesti etenevässä työuupumuksessa ovat olennaisia tekijöitä voimakas työmotivaatio ja epäsuotuisa työympäristö. Työuupumuksen ehkäisyssä ja hoidossa voidaan käyttää monia erilaisia lähestymistapoja, joissa päähuomio voidaan kiinnittää yksilöön, vuorovaikutukseen tai organisaatioon. Toiminnan tavoite voi olla työuupumuksen tunnistaminen, ehkäisy ja hoito tai kuntoutus. Erityisen tärkeäksi on nähty työuupumuksen mittaaminen, jotta yksilön ja organisaation tietoisuus ongelmasta kasvaa, toimenpiteet negatiivisen tunnekokemuksen vähentämiseksi (yksilötasolla tämä vaatii kognitiivisten tekniikoiden käyttöä ja organisaatiotasolla työn stressitekijöiden poistamista tai vähentämistä) sekä työn ja työntekijän yhteensopivuuden lisääminen. Yksilötasolla taitojen lisääminen vähentää työntekijän haavoittuvuutta ja kasvattaa stressin sietokykyä. Organisaatiotasolla tulee työtehtäviä muuttaa työntekijän tarpeita paremmin vastaaviksi.

TYÖUUPUMUS PSYKIATRISESSA ERIKOISSAIRAANHOIDOSSA

Schulz ym. (5) havaitsivat avohoitopsykiatrista henkilökuntaa tutkiessaan, että organisaatiorakenne, -kulttuuri ja hallintoprosessit ovat tärkeitä työympäristön, työtyytyväisyyden ja työuupumuksen kannalta. Potilasaineiston vaikeus ei sen sijaan ollut yhteydessä työuupumukseen eikä työtyytyväisyyteen. Thomsenin ym. (6) tutkimuksessa todettiin organisaation ominaisuudet tärkeämmiksi kuin yksilölliset ominaisuudet ennustettaessa psykiatrien ja psykiatriaan erikoistuneiden hoitajien uupuneisuutta tai työtyytyväisyyttä.

Deary ym. (7) vertasivat psykiatreja myös somaattisten alojen kollegoihin. Psykiatrit raportoivat vähemmän kliinistä työpainetta, ja psykiatrien persoonallisuuspiirteet poikkesivat selvästi vertailtavista lääkäreistä. Huolestumistaipumus (engl. neuroticism), avoimuus ja sovinnollisuus sekä matala itsetietoisuuden taso korostuivat psykiatrien persoonallisuuspiirteissä. Psykiatrit ilmoittivat muita lääkäreitä tavallisemmin työhön liittyvää emotionaalista väsymystä ja masennusta, mutta eivät työhön liittyvää stressiä tavallisemmin kuin muut lääkärit. Tutkijoiden mukaan eräät persoonallisuuden piirteet voivat altistaa psykiatriuralle ja stressille (7,8). Lisäksi Moloneyn ym. (8) tutkimuksessa psykiatriaan erikoistuvista lääkäreistä tutkijat havaitsivat, että erikoistuminen keskeytettiin yleisimmin kahden ensimmäisen vuoden aikana ja syinä olivat yleisimmin tyytymättömyys työolosuhteisiin, stressi tai työuupumus.

Alexander ym. (9) tutkivat potilaiden itsemurhien vaikutusta psykiatreihin ja havaitsivat, että potilaan itsemurhalla oli huomattava emotionaalinen ja ammatillinen vaikutus. Psykiatri koki potilaansa itsemurhan aiheuttaneen mielialan laskua, univaikeuksia ja ärtyneisyyttä. Potilaan itsemurhan kokeneista 42 % oli tehnyt ammattikäytäntöihinsä muutoksia, ja jopa 15 % harkitsi ennenaikaista eläkkeelle hakeutumista. Clarkin ym. (10) mielenterveyskeskusten psykiatrien työuupumustutkimuksessa tyytymättömyyttä aiheutti hallinnollisen tuen ja palautteen puute, matala palkka, vastuu ilman valtaa ja paine allekirjoittaa asiakirjoja tuntemattomista potilaista. Tyydytystä puolestaan tuotti mm. työtehtävien monipuolisuus, vastuu toiminnoista ja työskentely yliopistoklinikan yhteydessä olevassa mielenterveyskeskuksessa.

Ranz ym. (11) tutkivat johtavassa asemassa olevien psykiatrien roolia. Vastaajat uskoivat kliinisten yhteistyötilanteiden tuottavan suurimman osan työtyytyväisyydestä, vaikka hallinnollisten tehtävien teko korreloikin parhaiten yleiseen työtyytyväisyyteen. Johtavassa asemassa olevan psykiatrin työ oli monipuolisempaa kuin perustyötä tekevän psykiatrin. Stern ym. (12) totesivat mielenterveyskeskusten psykiatrien hoitavan vanhoja, huonosti koulutettuja ja vaikeasti häiriintyneitä potilaita ja arvelivat, että psykiatrinen työ mielenterveyskeskuksissa ei houkuttele, koska työ poikkeaa siitä, mitä koulutuksessaan on oppinut odottamaan, arvostamaan ja tekemään.

PSYKIATRISEN HOIDON RAKENNEMUUTOS JA TYÖUUPUMUS

Yhteiskunnalliset muutokset ovat heijastuneet myös psykiatrin työhön. Päätöksenteko on muuttunut paikalliseksi ja tulosvastuu tulleet arkipäiväiseksi asiaksi. Hallintomallit ovat muuttuneet toistuvasti ja psykiatria on elänyt viimeiset vuodet jatkuvassa organisaatiomuutoksessa, mihin on liittynyt pahimmillaan epävarmuutta oman aseman ja työpaikan säilymisestä. Psykiatrinen erikoissairaanhoito on joutunut 1990-luvun aikana erikoisaloista voimakkaimmin supistusten kohteeksi, vaikka hoidon tarve ei suinkaan ole vähentynyt (13,14). Psykiatrista erikoissairaanhoitoa on voimakkaasti hajautettu maassamme, eikä palveluja ole onnistuttu kehittämään potilaiden avohoitotarpeita vastaaviksi. Aikuispsykiatrisen palvelurakenteen muutos ei ole syntynyt hallittuna kokonaisuutena, vaan se on toteutunut osittaisena ja suunniteltua nopeammin säästökohteita etsittäessä (13,15). Lastenpsykiatriassa ja nuorisopsykiatriassa puolestaan voimavarat eivät ole vuosiin olleet riittäviä lisääntyneen kysynnän vuoksi. Nopeitten muutosten keskellä eivät myöskään avohoidon työtavat ole ehtineet sopeutua riittävästi muuttuneeseen palvelutilanteeseen (16). Nämä epävarmuutta lisäävät tekijät eivät voi olla vaikuttamatta yksityisen työntekijän tasolla.

PSYKIATRIAN ALAN LÄÄKÄRIEN TYÖOLOT JA TYÖUUPUMUS

Lääkärien työolot ja kuormittuneisuus -kysely toteutettiin lokakuussa 1997 satunnaisotantana siten että yhdelle kolmesta alle 66-vuotiaasta Suomen Lääkäriliiton jäsenestä postitettiin kyselylomake (n = 4 477). Vastaus saatiin 3 313 lääkäriltä (74%). Otos edustaa hyvin suomalaista lääkärikuntaa iän, sukupuolijakauman, erikoisalan ja toimipaikan mukaan. Työuupumusta mitattiin kyselyssä kansainvälisesti tunnetulla MBI-mittarilla. Kyselyssä tiedusteltiin myös laajalti työhön liittyviä uhkatekijöitä monivalintakysymyksin. Aineisto on aiemmin kuvattu Lääkärilehdessä (17) ja tutkimuksesta laadittu taulukkoraportti on saatavissa Lääkäriliitosta (18). Taulukkoraportti löytyy myös Lääkäriliiton internet-sivuilta (www.laakariliitto.fi /tilastot/selvitys.html).Tämä yhteenveto käsittelee Lääkärien työolot ja kuormittuneisuus -kyselyn tuloksia vertailemalla psykiatrian alan lääkärien (psykiatrit: psy, lastenpsykiatrit: l-psy) vastauksia kaikkien lääkärien antamiin vastauksiin. Kyselyssä esille tulleiden erojen suuruutta on taulukkoraportissa esitetty prosenttiosuuksina, ei tilastollisten tunnuslukujen avulla. Psykiatrian alan lääkäreitä on tässä verrattu pääasiassa taulukkoraportin ryhmään kaikki lääkärit.

TYÖAIKA, TYÖSIDONNAISUUS JA TYÖN HALLINTA

Psykiatrian alan lääkärien keskimääräinen viikkotyöaika oli jonkin verran vähäisempi kuin lääkäreillä yleensä (l-psy: 41, psy: 43 tuntia vs. kaikki lääkärit 44 tuntia). Psykiatrian alan lääkäreillä oli päivystyksen aktiivitunteja kaikkia lääkäreitä ja useimpia erikoisaloja vähemmän (l-psy: 1, psy 2, tuntia vs. kaikki lääkärit 6 tuntia viikossa). Psykiatrian alan lääkärit pitivät sivutoimista yksityisvastaanottoa tavallisemmin kuin lääkärit yleensä, mutta verrattuna kahdeksan muun (gynekologia, kirurgia, knk-taudit, lastentaudit, sisätaudit, neurologia, radiologia ja silmätaudit) erikoisalan lääkäreihin psykiatrian alan lääkäreillä on sivutoiminen yksityisvastaanotto harvemmin. Psykiatrian alan lääkärit (psy: 53, l-psy 60 %) pitivät työsidonnaisuuttaan kaikkia lääkäreitä (41 %) useammin liian suurena.

Psykiatrian alan lääkärit kokivat olevansa työssään aina tai usein yksin muita lääkäreitä jonkin verran useammin (psy 31, l-psy 38 % vs. kaikki lääkärit 23 %). Psykiatrian alan lääkärillä on muita lääkäreitä selvästi vähemmän mahdollisuuksia konsultoida toista lääkäriä työyksikössään (liian vähän tai ei lainkaan: psy 47, l-psy 68 % vs. kaikki lääkärit 32 %). Työnhallinnassa, kuten miten paljon voit vaikuttaa työssä tehtäviinsä, ajankäyttöösi, työtahtiin ja työmenetelmiinsä, ei tullut kovinkaan paljoa eroja esiin muiden lääkärien ja psykiatrian alan lääkärien välillä. Pikemminkin psykiatrian alan lääkärit kokivat voivansa vaikuttaa työtahtiinsa muita lääkäreitä hieman enemmän (melko paljon tai paljon : psykiatrit 50 % vs. kaikki lääkärit 41 %).

Työuupumus ja työssä koetut uhkatekijät

Vakavaa työuupumusta ei esiintynyt psykiatrian alan lääkäreillä enempää kuin kaikkien lääkärien ryhmässä (taulukko 1). Lastenpsykiatrien ja psykiatrien keskuudessa oli kuitenkin lievää työuupumusta enemmän kuin kaikilla lääkäreillä. Uupumusasteinen väsymys oli psykiatrian alan lääkäreiden keskuudessa tavallisempaa kuin kaikilla lääkäreillä. Lastenpsykiatreilla esiintyi muita harvemmin kyynisyyttä. Heikentynyttä ammatillista itsetuntoa esiintyi psykiatrian alan lääkäreillä kaikkia lääkäreitä hieman vähemmän. Psykiatrian alan lääkärit (43 %) kokivat kaikkia lääkäreitä (22 %) useammin vakavan työuupumisen selväksi vaaraksi. Millään muulla erikoisalalla ei vakavan työuupumuksen uhkaa ollut koettu yhtä selväksi. Työstä saadun tyydytyksen välillä tarkastellut ryhmät eivät eronneet toisistaan.

Lastenpsykiatrit (11 %) kokivat kaikkien lääkärien ryhmää (6 %) jonkin verran useammin ajattelevansa usein valituksen, kanteen tai syytteen kohteeksi joutumista. Psykiatrit (22%) ja lastenpsykiatrit (28%) raportoivat kaikkia lääkäreitä (14%) useammin saavansa tasapuoleisesti kielteistä ja myönteistä palautetta potilailta. Viime vuosina työtahti oli kiristynyt huomattavasti psykiatrian alan lääkärien keskuudessa (psy 44, l-psy 62 %) useammin kuin kaikkien lääkärien (32 %) ryhmässä.

Väkivallan kohteeksi joutuminen oli psykiatrian alan lääkäreillä selvästi todellisemmaksi koettu uhka kuin kaikilla lääkäreillä. Psykiatrian alan lääkärit (l-psy 13, psy 27 %) kokivat väkivallan kohteeksi joutumisen selväksi vaaraksi työssään useammin kuin kaikki lääkärit (8%). Psykiatrian alan lääkäriryhmät olivat joutuneet viimeisen 12 kuukauden aikana useammin väkivallan tai uhkailun kohteeksi kuin kaikki lääkärit (psykiatrit l-psy 32, psy 52% vs. kaikki 22 %).

POHDINTA

Psykiatrian alan lääkärit kokevat työsidonnaisuutensa muita lääkäreitä suuremmaksi, vaikka tehtyjen työtuntien määrä jäi vähäisemmäksi. Koetussa työnhallinnassa ei ryhmien välillä ollut eroja. Käytetyn aineiston perusteella koettua työsidonnaisuutta on hankala selittää, mutta ilmeisesti psykiatrian alan lääkärien lisääntynyt työmäärä liittyy koettuun työsidonnaisuuteen. Psykiatrian alan lääkäri käyttää työvälineenä omaa persoonallisuuttaan ja myös omia emotionaalisia kokemuksiaan. Työssä avaudutaan toisen ihmisen psyykkiselle hädälle ja tämä voidaan kokea emotionaalisesti sitovaksi.

Psykiatrian alan lääkärit kokevat selkeästi enemmän kuin muut lääkärit vakavaa työuupumuksen vaaraa, lieväasteista työuupumusta, uupumisasteista väsyneisyyttä ja stressaantuneisuutta. Psykiatrian alan lääkärin työn edellyttämä empatia ja herkkyys toisen psyykkiselle hädälle voivat johtaa emotionaalisesti kuormittaviin kokemuksiin, mikä voi lisätä riskiä niin mielenterveyshäiriölle kuin uupumuksellekin. Työssä tarpeellinen valmius empaattiseen kohtaamiseen voi muuttua työntekoa edesauttavasta tekijästä työssä jaksamista uhkaavaksi tekijäksi, mikäli omaa hyvinvointiaan ei voi riittävästi suojata. Seurauksena saattaa olla niin depressiivisten persoonallisuuden piirteiden korostuminen, lievien mielenterveyshäiriöitten korostuminen tai puhkeaminen tai varsinainen työssä uupuminen. Psykiatrian alan lääkäri koki työssään enemmän yksinäisyyttä kaikkiin lääkäreihin verrattuna, mikä voi heijastaa puutteelliseksi koettua yhteisyyttä. Tähän sopii myös kaikkien lääkärien ryhmää vähäisemmäksi koettu mahdollisuus konsultoida kollegoja.

Psykiatrian alan lääkäreiden työoloista huolehtiminen on jatkossa hyvin tärkeää palvelujärjestelmän säilymisen ja kehittymisen kannalta. Ilman asianmukaisia toimia vaarana on tilanteen kehittyminen edelleen huonompaan suuntaan. Psykiatrian alan lääkäreiden työterveyspalveluiden ja kuntoutusmahdollisuuksien riittävyyteen on myös kiinnitettävä huomiota. Kynnystä avunhakemiseen varhaisessa vaiheessa tulisi madaltaa. Työuupumuksesta ja siihen liittyvistä seikoista tiedottamalla, tilanteeseen sopivaa koulutusta järjestämällä ja tarvittaessa kuntoutusta tarjoamalla.

TYÖRYHMÄN SUOSITUKSET

Työryhmä laati kirjallisuuden ja muun käytettävissä olevan aineiston perusteella listan suosituksia tilanteen korjaamiseksi. Työryhmän laatima raportti on saatavissa kokonaisuudessa Suomen Psykiatriyhdistyksen verkkosivuilla PDF-tiedostona: http://www.psy.fi (Valitse: tietoja yhdistyksestä => Lausuntoja, Acrobat reader -ilmaisohjelma on tarpeellinen dokumentin avaamiseksi). Suositukset on koottu taulukkoon 2. Taulukossa esitettyjä tavoitteita voitaisiin välittömästi tehdä tunnetuksi ja edistää erikoislääkäriyhdistyksissä tiedottamalla niistä jäsenkirjeessä ja yhdistysten kotisivuilla sekä alan koulutuspäivillä.