Psyykkisten sairauksien ja seksuaalirikosten yhteydet mielentilatutkimusten valossa

Seksuaalivietin tyydyttämiseen tähtäävät toiminnot ovat ihmiselle erittäin merkityksellisiä niin biologiselta, psyykkiseltä kuin sosiaaliseltakin kannalta. Yhteiskunta pyrkii säätelemään seksuaalista käyttäytymistä hyvinkin monivivahteisen ja komplisoidun sosiaalisen normiston avulla, josta tärkeän osan muodostavat lakiin sisältyvät säännökset. Osa seksuaalisesta käyttäytymisestä määritellään rikoslaissa seksuaalirikoksiksi.

Suomessa seksuaalirikoksia koskevat säännökset sisältyvät alun perin vuodelta 1889 peräisin olevaan rikoslakimme 20. lukuun, joka uudistettiin kokonaan vuoden 1971 alussa (1). Painavimpana perusteena muutokseen oli yhteiskunnassa ja eettisissä käsityksissä yli 80 vuoden aikana tapahtunut kehitys. Mm. täysi-ikäisten välisten homofiilisten tekojen ja sodomian rangaistavuus poistettiin. Lakitekstissä luvun otsikoksi tuli vuonna 1971 vanhahtava nimitys siveellisyysrikokset. (Kirjoittavat käyttävät termejä seksuaalirikos ja siveellisyysrikos toistensa synonyymeinä, vaikka niiden semanttinen perusta on hyvinkin erilainen.) Rikoslain 20. luvun siveellisyysrikokset voidaan jakaa yksilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaaviin rikoksiin, lapsiin ja nuoriin kohdistuviin rikoksiin sekä muihin siveellisyysrikoksiin (2). Näistä ensin mainittuun ryhmään kuuluvat väkisinmakaaminen ja vapautta loukkaava haureus. Toisen ryhmän muodostavat lapseen kohdistuva haureus, lapsen vietteleminen haureuteen, nuoreen henkilöön kohdistuva haureus sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaava käyttäytyminen lasta kohtaan. Kolmanneksi rikoslain 20. luvussa on säädöksiä muista yhteiskunnan siveellisyyskäsityksiä vastaan tehdyistä rikoksista. Tähän ryhmään kuuluvat sukurutsa, paritus, sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen sekä kehottaminen samaa sukupuolta olevien haureuteen.

Yli sata vuotta vanhan rikoslakimme kokonaisuudistuksen yhteydessä on päädytty myös seksuaalirikoksia koskevan osan uudistamiseen. Rikoslakiprojektin asettaman seksuaalirikostyöryhmän laatima ehdotus luovutettiin oikeusministerille 13.12.1993 (3). Ehdotus on herättänyt vilkasta keskustelua mm. Suomen Lääkärilehden palstoilla (4,5,6,7). Kun ehdotusta on erityisesti arvosteltu siitä, että sen kannanotoilta yleensä puuttui tutkimustyön antama tuki, kirjoittajat päättivät analysoida lääketieteelliseltä kannalta Jan Ylitapion Lapin yliopistossa professori Terttu Utriaisen ohjaamana tekemän tutkielman tiedoston, joka pohjautui vuosina 1971-1992 suoritettuihin mielentilatutkimuksiin. Tutkimusmateriaali kerättiin Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan rikosoikeuden syventävien opintojen projektissa, jonka aiheena oli seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja lainsäädäntö (8).

AINEISTO JA MENETELMÄT

Selvitys perustuu Suomessa siveellisyysrikoksista syytteissä olleista henkilöistä vuosina 1971-1992 tehtyjen oikeuspsykiatristen mielentilatutkimusten perusteella annettuihin lausuntoihin. Tänä ajanjaksona rikoksista syytetyille tehtiin kaikkiaan 5 551 mielentilatutkimusta, näistä 324 siveellisyysrikoksiin syyllistyneille. Mikäli tutkittavaa oli syytetty myös muista kuin seksuaalirikoksista, aineistoon otettiin ensisijaisesti mukaan vain ne, joilla seksuaalirikos oli se rikos, jonka todennäköinen seuraamus oli ankarin (päärikos). Ne tapaukset, joissa seksuaalirikoksesta todennäköisenä seuraamuksena oleva rangaistus ei olisi ollut ankarin, jätettiin pois siksi, että mielentilatutkimuksessa psykiatrisen selvityksen pääpaino oli tällaisissa tapauksissa ollut vakavimmissa rikoksissa, esimerkiksi tapahtuneessa henkirikoksessa. Tällaisissa tapauksissa syyntakeisuuspohdinta oli saattanut jäädä seksuaalirikoksen osalta puutteelliseksi. Jos mielentilalausunnossa oli kuitenkin erikseen arvioitu tutkittavan syyntakeisuus seksuaalirikoksen tekohetkellä, lausunnot otettiin tutkimusaineistoon. Myös sellaiset tapaukset liitettiin aineistoon, joissa syytetyn päärikoksena pidettiin seksuaalirikoksen uhrin surmaamista ja sen motiivina seksuaalivietin tyydyttämistä (ns. himomurhat). Yksin teoin tehdyistä siveellisyysrikoksista otettiin aineistossa huomioon rangaistusasteikoltaan ankarin rikos. Yksin teoin tehdyt väkisinmakaaminen ja törkeä lapseen kohdistunut haureus tilastoitiin kuitenkin väkisinmakaamisluokkaan, koska väkisinmakaaminen on tekona täsmällisemmin määritelty ja molempien tekojen rangaistusmaksimit ovat samat.

Tutkimusjakson aikana muutamille syytetyille oli tehty useampia mielentilatutkimuksia. Kaikki yhdelle henkilölle tehdyt mielentilatutkimukset on otettu aineistoon mukaan, vaikka hänen dia-gnoosinsa ja syyntakeisuutensa olisivat pysyneet lausunnossa muuttumattomina. Tutkimusjaksossa ei ole yhtään naista. Yhdessä tapauksessa nainen olisi tosin täyttänyt tilastoinnin kriteerit, sillä erästä alle 20-vuotiasta naista oli syytetty vapautta loukkaavasta haureudesta sekä samanaikaisesti omaisuus- ja väkivaltarikoksista.

Mielentilatutkimuksessa on selvitetty syytetyn psyykkinen terveydentila sekä mahdollinen sairaalahoidon tarve mielentilatutkimushetkellä (9,10). Lisäksi on pyritty arvioimaan syytetyn psyykkinen terveydentila rikoksentekohetkellä ja otettu kantaa hänen silloiseen rikosoikeudelliseen syyntakeisuuteensa. Käytännössä mielentilatutkimus on erittäin perusteellinen psykiatrinen tutkimus, jossa arvioidaan tutkittavan psykiatrista taustaa, syytteenalaista tekoa ja tutkittavan mielenterveyttä mielentilatutkimuksen aikana. Tutkimusta varten tutkittavasta kerätään esitietoja mm. hänen omaisiltaan, tuttaviltaan, kouluista, entisistä työpaikoista, armeijasta ja häntä hoitaneilta terveydenhuollon viranomaisilta. Sekä psykiatri, psykologi että mahdollisesti myös sosiaalityöntekijä haastattelevat tutkittavaa laajasti. Häntä tarkkaillaan tutkimuspaikassa keskimäärin runsaan kuukauden ajan. Hänelle tehdään standardoituja psykologisia testejä sekä yleinen somaattisen terveydentilan tutkimus. Nykyisin mielentilatutkimuksessa on käytössä myös mahdollista impulsiivista aggressiivisuutta mittaavia erityistestejä. Tarvittaessa psykologisissa testeissä voidaan painottaa testivalikoimaa kunkin tutkittavan kannalta olennaisille alueille, esimerkiksi neuropsykologisiin erityistutkimuksiin. Näiden perusteellisten tutkimusten jälkeen oikeuspsykiatri laatii tutkimustuloksista mielentilalausunnon ja asettaa tarvittaessa psykiatrisen diagnoosin. Lausunnon johtopäätöksissä lausunnonantaja ottaa kantaa tutkittavan syyntakeisuuteen syytteenalaisten tekojen aikana ja arvioi, tuleeko tutkittavaa hoitaa hänen tahdostaan riippumatta mielisairaalassa.

Diagnoosit jaettiin selvityksessämme taulukko 1:n mukaisesti yhdeksään luokkaan. Jaottelun pohjana käytettiin Suomessa vuonna 1987 käyttöön otettua, nykyisinkin käytössä olevaa DSM-III-R-tautiluokitukseen perustuvaa psykiatrisen tautiluokituksen yksityiskohtaisempaa jaottelua. Aiemmin käytössä olleet ICD-luokituksen mukaiset diagnoosit pyrittiin sijoittamaan lähinnä vastaaviin nykyisen tautiluokituksen mukaisiin ryhmiin. Muutamissa vanhemmissa lausunnoissa diagnoosia ei ollut asetettu ICD-luokituksen koodein yksityiskohtaisemmin alaryhmiin, ja tämä seikka vaikeutti vanhempien diagnoosien ryhmittelyä. Eräistä vanhemmista lausunnoista diagnoosi puuttui.

TULOKSET

Yli 68 %:lla tutkituista oli päärikoksena väkisinmakaaminen. Lapseen kohdistunut haureus oli pääsyytteenä 21 %:lla. Jos otetaan huomioon myös sellaiset tutkittavat, jotka olivat syytteessä yksin teoin tehdystä väkisinmakaamisesta ja lapseen kohdistuneesta haureudesta, pedofiilisten rikosten osuus on yli 32 %. Väkisinmakaamiseen syyllistyneiden tutkittavien keski-ikä oli yli 28 vuotta ja lapseen kohdistuneeseen haureuteen syyllistyneiden 33 vuotta. Tutkituista oli naimisissa 18 %. Naimisissa olleiden suhteellinen osuus oli kaksinkertainen koko aineistoon verrattuna niiden osalta, jotka olivat syytteessä lapseen kohdistuneesta haureudesta.

Päihteiden vaikutuksen alaisena syytetyt olivat olleet yli 70 %:ssa tapauksista. Väkisinmakaamistapauksissa ei-päihtyneet raiskaajat olivat harvinaisia, mutta lapseen kohdistuneissa haureustapauksissa vain hiukan yli puolet syytetyistä oli tekoa tehdessään päihteiden vaikutuksen alaisena (taulukko 2). Koulutustaustaltaan tutkittavat olivat selvästi yleisväestöä huonommin koulutettuja. Vain runsaat 20 % tutkittavista oli käynyt vähintään keski- tai peruskoulun loppuun saakka ja noin 55 % oli suorittanut vain kansakoulun. Suurella osalla tutkittavista oli esiintynyt koulunkäyntivaikeuksia ja 23 %:lla tutkituista ei ollut päästötodistusta.

Tutkituista 13 % oli katsottu syyntakeettomiksi. Täyttä ymmärrystä vailla oli ollut 58 % ja täydessä ymmärryksessä 30 %. 69 % syyntakeettomiksi todetuista tutkittavista oli luokiteltu mielisairaiksi. Lähes puolet tästä ryhmästä oli skitsofreenikkoja. Muista mielisairauksista kärsi vajaat 20 % syyntakeettomista. Ns. rajatilapotilaat sekä älyllisesti kehitysvammaiset muodostivat loput määrällisesti merkittävät syyntakeettomien ryhmät.

Alentuneesti syyntakeisista eli täyttä ymmärrystä vailla olleista yli 60 % oli luonnehäiriöisiä. Muut suuret diagnoosiluokat olivat älyllinen kehitysvammaisuus sekä neuroottisuus. Rikosoikeudellisesti täydessä ymmärryksessä olleiksi arvioiduista vajaat 60 % oli luonnehäiriöisiä ja runsaat 10 % ns. rajatilapotilaita. Myös yksi skitsofreenikko sijoitettiin tähän ryhmään (tosin lausunnon laatinut lääkäri ehdotti kyseisen skitsofreenikon olleen täyttä ymmärrystä vailla tekonsa aikana).

Väkisinmakaamisesta syytetyistä oli ensikertalaisia rikoksentekijöitä 19,8 %, lapseen kohdistuneista siveellisyysrikoksista syytetyistä 30,4 % ja muista siveellisyysrikoksista syytetyistä 42,4 %. Aikaisempia seksuaalirikoksia oli ollut väkisinmakaamisesta syytetyistä 43,3 %:lla, lapseen kohdistuneesta siveellisyysrikoksesta syytetyistä 34,8 %:lla ja muista siveellisyysrikoksista syytetyistä 21,3 %:lla. Tutkittujen aiempi rikollisuus on esitetty tarkemmin taulukossa 3.

POHDINTA

Siveellisyysrikokset ovat sekä juridiselta että psykologiselta kannalta tarkasteltuina hyvin heterogeeninen ryhmä, kun niitä verrataan esimerkiksi väkivaltarikoksiin. Eniten keskinäistä yhtäläisyyttä on väkisinmakaamisrikosten ja lapsiin kohdistuneiden rikosten ryhmissä, kun taas muut siveellisyysrikokset poikkeavat oleellisesti näistä kahdesta ryhmästä ja myös toisistaan. Koska muiden siveellisyysrikosten ryhmän osuus aineistosta jäi varsin pieneksi, pohdinnassa keskitytään väkisinmakaajiin ja lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tekijöihin.

Seksuaalirikosten tekijöitä on maassamme viime vuosina tutkittu psykiatriselta kannalta varsin vähän; esimerkiksi Erkkilän väitöskirja on peräti vuodelta 1945 (11). Vertailua muiden maiden tutkimuksiin vaikeuttaa lainsäädännön ja olosuhteiden kirjavuus. Siveellisyysrikosten tekijöitä on mielenkiintoista verrata psykiatriselta kannalta parhaiten tutkittuun rikollisten ryhmään - väkivalta- ja erityisesti henkirikollisiin. Vertailussa käy ilmi monia yhtäläisyyksiä, mutta myös selviä eroja.

Väkivaltarikosten tärkeän taustatekijän - päihdehumalan - vaikutus on suuri seksuaalirikoksissakin. Väkisinmakaajissa päihtyneiden osuus (85 %) jopa ylittää väkivaltarikosten yhteydessä todetun arvon. Myös lapsiin kohdistuneissa rikoksissa päihtyneiden osuus (53 %) on lähellä henkirikollisten vastaavaa vuosittaista minimitasoa (12). Samoin kuin henkirikollisten joukossa, myös seksuaalirikollisissa erilaisten persoonallisuudeltaan poikkeavien henkilöiden osuus on suuri: väkisinmakaajista heitä on kaksi kolmasosaa ja lapsiin kohdistuneiden rikosten tekijöistä puolet. Edelleen skitsofrenian osuus on lähellä henkirikollisilla todettua tasoa. Tärkein eroavuus on seksuaalinen poikkeavuus: se on diagnosoitu lapseen kohdistuneista rikoksista syytetyistä peräti 13 %:lla, mutta väkisinmakaajista vain noin prosentilla ja henkirikollisilla aniharvoin (13). Älyllinen kehitysvamma on väkisinmakaajilla ja lapsiin kohdistuvien rikosten tekijöillä huomattavan yleinen henkirikollisiin verrattuna. Myös muiden mielisairauksien kuin skitsofrenian osuus on suurempi mm. dementiaa aiheuttavien sairauksien takia. Alkoholismin osuudesta pelkän päädiagnoosin tarkastelu antaa virheellisen kuvan; sivudiagnoosina alkoholismi todettiin yli kolmasosalla tutkituista. Diagnoosia vailla olevien suuri osuus johtuu osaksi siitä, että aikaisemmin kaikki tutkijat eivät merkinneet diagnoosia lausuntoonsa, ja osaksi lääkintöhallituksen yleiskirjeestä 1754/81, joka kielsi spesifisten seksuaalista poikkeavuutta osoittavien diagnoosien käytön.

Tutkimuksen yhteydessä ilmi tullut rikosten uusimistaipumus on poikkeuksellisen korkea sekä väkisinmakaamisesta syytettyjen että lapseen kohdistetusta siveellisyysrikoksesta syytettyjen ryhmässä. Aineistosta lähes 40 % oli jo aiemmin syyllistynyt seksuaalirikoksiin. Yli 36 % tutkituista oli syyllistynyt muihin rikoksiin. Aikaisemmissa suomalaisissa tutkimuksissa niistä seksuaalirikoksista syytteissä olleista henkilöistä, joille on tehty mielentilatutkimus, on ollut rikoksenuusijoita vuonna 1975 55 % ja vuonna 1980 83 %. Nimenomaan seksuaalirikoksiin aiemmin syyllistyneitä oli vastaavina vuosina 33 % ja 50 % (14). Todellista seksuaalirikosten uusintariskiä arvioitaessa on huomioitava lisäksi, että oikeudenkäynnissä useat syytetyistä olivat syytteessä useista erillisistä seksuaalirikoksista yhdellä kertaa. Näiden tulosten valossa aiemmalla seksuaalirikollisuudella on voimakas tilastollinen yhteys myöhemmin ilmenevän seksuaalirikollisuuden kanssa. Tämä tulos on samansuuntainen kuin havainnot väkivaltarikosten uusimisesta yleensä (15).

Poliisin tietoon on tullut viime vuosina keskimäärin noin 300-400 väkisinmakaamistapausta sekä noin 150-350 alaikäiseen kohdistuvaa haureutta. Muita siveellisyysrikoksia poliisi on saanut tietoonsa vuosittain yli 400 (16). Nämä luvut eivät kuitenkaan todennäköisesti kuvasta kuin pientä osaa seksuaalirikollisuudesta, sillä huomattavan osan niin väkisinmakaamisista kuin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstäkin on yleisesti arvioitu jäävän ns. piilorikollisuudeksi. Monista eri syistä uhrit eivät ole halunneet tai voineet nostaa syytettä rikoksen tekijää vastaan. Piilorikollisuuden korkea osuus haittaa tietenkin tutkimuksen tulosten yleistettävyyttä. Poliisin tietoon tulleiden rikosten osalta selvitysprosentti on kuitenkin ollut Suomessa varsin korkea. Esimerkiksi väkisinmakaamistapauksista Suomessa on selvitetty noin 70-80 %. Silti vain alle puolessa poliisin selvittämissä väkisinmakaamistapauksissa syytetty on myös loppujen lopuksi tuomittu alioikeuksissa rangaistukseen (17).

Piilorikollisuuden ohella yleistettävyyttä vaikeuttaa se, että varsinainen mielentilatutkimus on tehty vain parille prosentille seksuaalirikoksiin syyllistyneistä. Voidaan otaksua, että tuomioistuimet ovat pyrkineet määräämään mielentilatutkimukseen juuri niitä henkilöitä, joiden on syytä epäillä olevan psyykkisesti sairaita tai muuten poikkeavia. Tätä epäilystä vahvistaa myös se, että tutkimusaineistossa alentuneesti syyntakeisten tai kokonaan syyntakeettomien osuus oli 70 %. Tutkitut edustanevat siten seksuaalirikoksiin syyllistyneiden poikkeavinta ryhmää. Kuitenkin suurin osa kaikista seksuaalirikoksiin syyllistyneistä henkilöistä on tuomittu täysin syyntakeisina (17).

Esitetyistä varauksista huolimatta tutkimus antaa aihetta muutamiin kannanottoihin.

Seksuaalirikosten uusiintumislukuja on pidettävä suorastaan huolestuttavan korkeina. Koska sekä väkisinmakaamisen että lapsiin kohdistuneen seksuaalisen hyväksikäytön uhrissa todetut psyykkiset häiriöt ovat huomattavan yleisiä ja vakavia, olisi kriminaalipolitiikan pyrittävä määrätietoisesti vähentämään näiden rikosten määrää.

Kun seksuaalirikosten uusimista pyritään vähentämään psykiatrisin keinoin, olisi ensiksi lisättävä mielentilatutkimusten suorittamista. Psyykkisten häiriöiden osuuden korkea taso antaa aiheen epäillä, että huomattava joukko poikkeavuuksista jää diagnosoimatta.

Mahdollisuudet seksuaalirikollisten psykiatrisen hoidon järjestämiseen ovat maassamme poikkeukselliset huonot, sillä seksuaalirikoksiin syyllistyneet haluavat harvoin itse vapaaehtoisesti hoitoon. Tahdosta riippumatta voidaan nykyisin hoitaa ainoastaan mielisairaita ja älyllisesti kehitysvammaisia. Heitä taas on tosin merkityksellinen, mutta kuitenkin pieni osa seksuaalirikosten tekijöistä. Heidän hoitonsa olisi riittävän asiantuntemuksen turvaamiseksi keskitettävä pariin laitokseen, joita hyvin voisivat olla valtion mielisairaalat. Sitä vastoin sellaisia suurten ryhmien edustajia, kuten persoonallisuudeltaan poikkeavia, päihteiden väärinkäyttäjiä ja seksuaalisesti poikkeavia henkilöitä, ei voida hoitaa tahdosta riippumatta. Useissa muissa kehittyneissä maissa on mahdollista järjestää näiden ryhmien potilaille psykiatrista hoitoa joko vankeusrangaistuksen ohella tai sen vaihtoehtona.

On myönnettävä, että psykiatrisen hoidon tulokset ovat tällä hetkellä vähäiset, mutta alan kehittyminen vaatii kuitenkin lain sallimien mahdollisuuksien avaamista ja hoito-organisaation rakentamista. Kehitettiinhän esimerkiksi tuberkuloosin hoidossa ensin lainsäädäntö ja hoito-organisaatio ja vasta huomattavasti myöhemmin keksittiin spesifiset hoitomenetelmät. Järjestelmää ei voida kuitenkaan rakentaa vapaaehtoisuuden varaan, kuten seksuaalirikostyöryhmä ehdottaa (3,18), koska seksuaalirikoksiin syyllistyneiden henkilöiden hoitomotivaatio on yleensä vähäinen ja sairaudentunto usein puutteellinen.

Suurella osalla seksuaalirikollisista ainut rikoksen uusimisen estämiskeino on henkilön vapauden rajoittaminen vankeusrangaistuksella. Seksuaalirikosten haittoja käsiteltäessä vaaditaan usein rangaistusten pidentämistä. On silti todettava, että nykyisen rikoslain maksimirangaistukset seksuaalirikoksista ovat huomattavan pitkiä: väkisinmakaamisesta ja törkeästä lapseen kohdistuneesta haureudesta kymmenen vuotta. Käytännössä kuitenkin seksuaalirikollisten teoistaan kärsimät rangaistusajat ovat olleet kansainvälisesti verraten lyhyitä. Lisäksi rangaistusten yhteenlaskumenetelmä vielä suosii rikoksen uusijoita. Onkin todettava, että seksuaalirikoksista tuomittavien henkilöiden rangaistusaikoja ei ole ainakaan varaa lyhentää. Myöskään heidän valvontaansa ehdonalaisen vapauden aikana ei voida ainakaan heikentää.

KIRJALLISUUTTA