Turvahousut lonkanseudun murtumien ehkäisyssä

Vanhusten kaatumiset ovat sekä kansanterveydellinen että kansantaloudellinen ongelma, jonka ehkäisyyn on vasta viime vuosina alettu kiinnittää huomiota. Kotona asuvista yli 80-vuotiaista noin puolet kaatuu ainakin kerran vuodessa, laitosvanhukset kaatuvat vielä ikätovereitaan useammin (1). Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella totesimme, että kaatumistaipumusta lisäsivät dementia, Parkinsonin tauti, matala verenpaine ja huono näkökyky (2).

Kaatumisten ehkäisyyn liittyviä tutkimuksia on varsin vähän. Kaatumisten ehkäisyssä pyritään ensisijaisesti vaikuttamaan niiden syihin. Suotuisia tuloksia on saatu selvittämällä kaatumisten riskitekijöitä ja puuttumalla niihin mm. vähentämällä lääkityksiä, tekemällä muutoksia ympäristöön (3,4), sekä kuntoutuksella (5).

Koska vanhusten kaatumisten syihin ei kuitenkaan aina voida vaikuttaa, on pyritty estämään niiden aiheuttamia seuraamuksia, joista yleisin on lonkkamurtuma. Suomessa näitä murtumia sattuu noin 7 000:lle vuodessa ja ne yleistyvät eksponentiaalisesti iän lisääntyessä. On arvioitu, että vuonna 2 030 sattuu jo yli 19 000 lonkkamurtumaa (6). Tällä hetkellä lonkkamurtumapotilaat täyttävät runsaat 10 % maamme kaikista kirurgisista sairaansijoista ja yhden lonkkamurtuman välittömät hoitokustannukset yhteiskunnalle ovat noin 50 000 mk. Kustannuksia lisää se, että aikaisemmin täysin omatoimisista vanhuksista noin puolet tarvitsee murtuman jälkeen ulkopuolista apua ja kolmannes joutuu laitokseen.

Murtumia on pyritty ehkäisemään myös lääkkeiden avulla vahvistamalla luita mm. estrogeenilla tai D-vitamiinilla (7,8). Lupaavimmat tulokset on kuitenkin saavutettu lonkan mekaanisella suojaamisella (9,10). Tällä pyritään siirtämään kaatumisen trokanterin seutuun aiheuttamaa iskua ympäröiviin kudoksiin ja pehmentämään iskua ja siten muuttamaan sen vaikutusta lonkkaluuhun. Näissä tutkimuksissa mekaanisen suojauksen on todettu estäneen lonkkamurtumien syntyä.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimme Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen eettisen toimikunnan luvalla 1.9.1994-31.8.1995 Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella (tutkimuksen alkaessa 776 asukasta) estävätkö turvahousut lonkka- ja myös muita lonkanseudun murtumia. Tutkimukseen valittiin joko apuvälineen turvin tai ilman sitä itsenäisesti liikkuvia vanhainkodin asukkaita, jotka olivat aiemmin kaatuneet. Tällaisia asukkaita tutkimukseen kertyi 76, joista suljetuin kuorin valittiin 36 turvahousujen käyttäjiksi ja 36 verrokeiksi. Neljä jätettiin ulkopuolelle siltä varalta, että joku kieltäytyisi turvahousujen käytöstä. Turvahousuryhmään arvotuista kolme kieltäytyi aloittamasta tutkimusta ja heidät korvattiin tästä ryhmästä otetuilla varahenkilöillä. Tutkittaville selvitettiin tutkimuksen tarkoitus ja heiltä pyydettiin suullinen lupa tutkimukseen.

Turvahousuina käytettiin Raunomo Oy:n tuottamia housuja, jotka ovat 100-prosenttista puuvillaa. Housut muistuttavat naisten alushousuja, joiden sivuilla on 20 cm korkea ja 15 cm leveä umpinainen tasku, jossa on 2 cm paksu lohkoinen polyetyleenipehmuste (kuva 1). Nämä pehmusteet on myös testattu muiden eri maissa käytössä olevien pehmusteiden rinnalla ja ne ovat osoittautuneet varsin tehokkaiksi (11).

Kumpaakin ryhmää seurattiin yksi vuosi, jonka aikana heidän kaatumisensa kirjattiin ja murtumien määrä sekä laatu analysoitiin. Kaatumiseksi määriteltiin tilanne, jossa henkilö oli lattialla makaamassa. Myös sairaalaan joutumiset ja kuolemantapaukset kirjattiin kummassakin ryhmässä.

Vertailtaessa ryhmien välisten erojen merkitsevyyttä lonkanseudun murtumien osalta käytettiin tilastollisena testinä Fisherin tarkkaa testiä.

TULOKSET

Taulukosta 1 käy ilmi turvahousu- ja verrokkiryhmien koostumus ja eräiden kaatumis- ja murtumataipumusta lisäävien tekijöiden esiintyminen niissä. Ryhmät vaikuttavat tasapainoisilta murtumaodotusten suhteen.

Taulukosta 2 käyvät ilmi vuoden seurannan aikana kummassakin ryhmässä sattuneet kaatumiset sekä murtumat ja muut seurannan keskeyttämisen aiheuttaneet tapahtumat. Kuolleisuudessa tai muista syistä kuin murtumista aiheutuneissa pysyvästi sairaalaan joutumisissa ei ryhmien välillä ollut eroja. Murtumia sattui kummassakin ryhmässä pelkästään lonkan seudussa. Turvahousuryhmässä yksi reisiluunkaulan murtuma sattui turvahousut jalassa. Verrokeilla sattuneista 7 murtumasta 4 oli reisiluunkaulan murtumia, yksi pertrokanterinen murtuma ja kaksi ramusmurtumia. Verrokkien yksi reisiluunkaulan murtumista oli kliinisten tietojen perusteella arveltu syntyneen ilman edeltävää traumaa. Murtumien lisäksi verrokkiryhmässä sattui yksi Thompsonin proteesin paikoiltaan luiskahtaminen, turvahousuryhmässä ei yhtään.

Tarkkailu keskeytyi verrokkiryhmässä kuoleman, pysyvään sairaalaan joutumisen, proteesin sijoiltaan menon tai luunmurtuman vuoksi ennen määräaikaa 25:llä, joten tarkkailussa oli vuoden kuluttua enää 11 vanhusta. Turvahousuryhmässä olivat vastaavat luvut 17 ja 19. Tämä selittää myös kaatumistapausten suuremman määrän turvahousuryhmässä.

Vuoden aikana oli turvahousujen käytön lopettanut 6 niistä l9:stä, jotka edelleen olivat tarkkailussa. Keskeytys oli tapahtunut 1-9 kk:n kokeilun jälkeen ja keskeytyksen syiksi käyttäjät esittivät mm, että housut olivat kuumat ja hankalat, epämukavat nukkuessa ja että avun tarve WC:ssä lisääntyi niiden johdosta. Vuoden kuluttua 13 käytti edelleen turvahousuja ja heidän mielestään turvahousut olivat lämpimät, lisäsivät turvallisuutta, vähensivät kaatumisen pelkoa ja yhdellä lievensivät lonkkasärkyjä.

Henkilökunnan suhtautuminen turvahousujen käyttöön oli pääosin myönteistä. Hyvänä puolena koettiin, että vanhusten voitiin sallia liikkua vapaammin, koska kaatumisia ei tarvinnut niin paljon pelätä. Osalla vanhuksista turvahousut aiheuttivat hoitoisuuden lisääntymistä mm WC-käyntien yhteydessä.

Varsin rankan laitospesun turvahousut kestivät hyvin joskin neule venyi jonkin verran ja muutaman kerran turvahousujen pehmusteet olivat vääntyneet kuivauksen yhteydessä.

POHDINTA

Pitkälle menevien johtopäätösten teossa on aineiston pienuuden vuoksi syytä olla varovainen, mutta näyttää siltä, että turvahousut suojaavat käyttäjiään niin reisiluun kuin lantion murtumilta. Huonohko hoitomyöntyvyys on turvahousujen käytön suurin ongelma. Omassa tutkimuksessamme totesimme kuitenkin, että ne, jotka turvahousujen käytön hyväksyivät pitivät niitä varsin paljon: osa koko valveillaoloaikansa ja muutama jopa koko vuorokauden. Hoitomyöntyvyys parantunee, kun turvahousujen käyttö yleistyy. Tilanne lienee samantapainen kuin polkupyöräilijöiden kypärän käyttö. Turvahousujen tuotekehittely jatkunee niistä saatujen kliinisten kokemusten lisääntyessä ja tämä tullee myös vaikuttamaan hoitomyöntyvyyden lisääntymiseen.

Kaiken kaikkiaan turvahousujen käyttö näyttää olevan paikallaan sellaisille vanhuksille, joiden kaatumisalttius on lisääntynyt. Moniin tähän johtaviin tekijöihin kuten dementoitumiseen, pitkälle edenneeseen Parkinsonin tautiin, matalaan verenpaineeseen tai huonoon näköön ei aina voida vaikuttaa ja ainoaksi mahdollisuudeksi jää vanhuksen suojaaminen kaatumisten seurauksilta. Näin vältyttäisiin myös vanhusten liikkumisen rajoittamiselta, jota vielä valitettavan usein näkee hoitokäytäntönä kaatumisten estämisessä erityisesti vanhuksia hoitavissa laitoksissa.

Kirjallisuutta

*= p < 0,05