Somaattinen sairaus hoitoineen voi heikentää ihmisen autonomian perustana olevaa kykyä itsesäätelyyn. Sairaus voi muuttaa kehon fysiologisia viestejä niin, että emotionaalinen perustila siirtyy mielihyvän sävyttämästä hyvänolontunteesta epävarmuuden, pahanolon ja kivulloisuuden suuntaan. Emotionaalisen taseen heilahtaessa pahanolon suuntaan, ihminen tulee epävarmaksi itsestään ja muuttuu loukkaantumisherkäksi. Nämä muutokset heijastuvat ihmisen sosiaalisiin suhteisiin ja vaikuttavat käyttäytymiseen ja toimintakykyyn.

Muuttamalla sisäistä kokemuksellista tilaa ja sosiaalisen peilauksen ehtoja somaattinen sairaus muodostaa uhkan psykososiaaliselle identiteetille ja narsistiselle hyvinvoinnille. Identiteettiä eli minuudentunnetta ylläpidetään itsehavainnoinnin ja sosiaalisen peilauksen kautta. Identiteetin säilyttämisen tarve on psyykkisen elämän perustarve samaan tapaan kuin itsesäilytysvietti biologisen elämän.

Psykososiaalisen tuen tavoitteena somaattisten sairauksien hoidossa on tukea ihmisen toimintakykyä vahvistamalla sairauden ja hoitojen horjuttamaa identiteettiä. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että hoidollisissa kohtaamistilanteissa potilaan tulisi tulla yksilöllisesti nähdyksi ja tunnistetuksi, mikä sinällään jo auttaa identiteetin yllpidossa. Näkymättömyys ja tunnistamatta jääminen emotionaalisesti latautuneessa vuorovaikutustilanteessa koetaan loukkaavana, vaikka esim. lääkärin tai hoitajan asenne ja toiminta sinällään eivät olisi loukkaavia tai nolaavia. Potilaan psykososiaalisen identiteetin tukeminen luo tarvetta vuorovaikutteisemmalle hoivalle kuin mitä kudosvaurion biologinen hoito edellyttää.

Identiteettiä tukeva somaattinen hoito edellyttää työntekijöiltä sekä tiedollisia valmiuksia että empaattisia kykyjä, kykyä lukea kehon viestejä ja tulkita niiden perusteella potilaan tunnetiloja ja mielen toimintaa. Empaattista lukutaitoa opitaan parhaiten työssä, harjoittelemalla, ihmisiä kuuntelemalla ja katselemalla.