Nuorten ongelmakäyttäytyminen vähenee mutta ongelmat kasautuvat

Rajojen rikkominen ja riskinotto kuuluvat normaaliin nuoruuden kehitykseen (1). Nuoruusiän kehitystehtävät, vanhemmista irtautuminen, mielekkäiden ihmissuhteiden muodostaminen sekä identiteetin rakentaminen, edellyttävät totuttujen roolien ja käytösmallien ulkopuolelle asettumista ja uuden kokeilemista (2). Raja nuoruuteen normatiivisena kuuluvan kokeilun ja ongelmakäyttäytymisen (problem behaviour) välillä onkin toisinaan häilyvä (1).

Tutkimusten mukaan suomalaisnuorten ongelmakäyttäytyminen, kuten tupakointi, alkoholin käyttö ja rikekäyttäytyminen, ovat jatkuvasti vähentyneet väestötasolla viime vuosikymmeninä (3,4,5,6,7). Sen sijaan Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD on sekä terveysjärjestelmien arvioinneissaan että koulutusjärjestelmän tutkimuksissaan (Programme for International Student Assessment, PISA) kiinnittänyt huomiota suomalaisten sosioekonomisiin hyvinvointieroihin, jotka ovat kansainvälisestikin vertailtuna suuria (8).

Nuoruusiän fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kehitys

Nuoruus on siirtymävaihe lapsuuden ja aikuisuuden välillä (9). Nuoruuden ikämääritelmä vaihtelee lähteen mukaan, mutta yleisenä trendinä on havaittavissa nuoruudeksi määritellyn ikävaiheen laajeneminen niin alku- kuin loppupäästä (9).

Nuoruuden fyysinen kehitys (murrosikä, puberteetti) alkaa länsimaissa yhä varhemmilla ikävuosilla, mikä johtuu pitkälti kohentuneesta ravitsemuksesta ja elintasosta (10). Niin ikään aikuisuuden sosiaaliset roolit, kuten taloudellinen itsenäistyminen, parisuhteen vakiintuminen sekä lasten hankkiminen, ovat siirtyneet kaiken aikaa yhä myöhempiin ikävuosiin (9). WHO:n määritelmän mukaan englanninkielinen termi adolescence kattaa ikävuodet 10–19 ja termi young people ikävuodet 10–24 (11).

Nuoruutta sävyttävät voimakkaat muutokset, jotka ulottuvat niin fyysiseen, psykologiseen kuin sosiaaliseen kehitykseen (9). Murrosiän alkua säätelee hypotalamus-aivolisäke-akseli (12). Murrosiän alkaessa gonadotropiineja vapauttavan hormonin pulssittainen eritys hypotalamuksesta voimistuu, minkä seurauksena aivolisäkkeen etulohkosta erittyy follikkelia stimuloivaa hormonia ja luteinisoivaa hormonia. Nämä hormonit puolestaan stimuloivat sukupuolihormonien tuotantoa sukupuolielimissä (12).

Aivoissa aktiivisesti käytettävät hermoradat vahvistuvat ja hyödyttömät synapsit karsiutuvat (synaptic pruning) (13). Erityisesti etuotsalohkon kehitys jatkuu pitkälle varhaisaikuisuuteen (1). Etuotsalohko vastaa korkean tason kognitiivisista toiminnoista, kuten toiminnanohjauksesta sekä impulssikontrollin ja tunteiden ilmaisun säätelystä (1). Sen sijaan tunne-elämän keskukset, kuten amygdala, kypsyvät varhaisemmin keskinuoruudessa (1). Aivojen kehitys jatkuu läpi nuoruuden ainakin 25 vuoden ikään saakka (14).

Fysiologisen kehityksen lisäksi nuoruusikään kuuluu merkittäviä psykososiaalisia muutoksia. Vanhempien merkitys ensisijaisena sosiaalisten ja emotionaalisten tarpeiden tyydyttäjänä vähenee lapsuuteen verrattuna, joskin nuori tarvitsee edelleen vanhempien asettamia rajoja ja huolenpitoa (15).

Nuori alkaa viettää yhä enemmän aikaa ikätoverien seurassa, ja ikätovereista tuleekin merkittävä sosiaalisen tuen lähde ja vertailukohde (2). Nuori peilaa itseään toisiin nuoriin ja hakee heiltä hyväksyntää pyrkimällä mukautumaan vertaisryhmäänsä (2). Vertaisryhmän avulla nuori myös rakentaa omaa identiteettiään (2). Identiteetti kehittyy ja muovautuu läpi elämän (16).

Ongelmakäyttäytyminen nuoruudessa

Ongelmakäyttäytymisteorian (problem behaviour theory; 17) mukaan ongelmakäyttäytyminen määritellään käytökseksi, joka 1) poikkeaa yhteiskunnan laillisista ja sosiaalisista normeista, 2) on näiden normien puitteissa ei-toivottua, ja 3) johon sen vuoksi kohdistuu sosiaalinen kontrolli.

Sosiaalisen kontrollin voimakkuus vaihtelee teon vakavuudesta riippuen. Esimerkkejä nuoruuden ongelmakäyttäytymisestä ovat tupakointi, alkoholin ja huumeiden käyttö, seksuaalinen riskikäyttäytyminen sekä rikekäyttäytyminen (3,4,5,6,7,18).

Rajojen koettelu ja riskinotto kuuluvat tietyssä määrin nuoruuden normaaliin kehitykseen (9). Muutokset sukupuolihormonien pitoisuuksissa ja aivojen kypsyminen altistavat tunteiden ailahtelulle ja impulsiiviselle käytökselle (1). Toisaalta nuoruuden psykososiaaliset muutokset edellyttävät totuttujen roolien ulkopuolelle asettumista.

Vanhempien asettamien rajojen kyseenalaistaminen on osa nuoruuden itsenäistymisprosessia, ja esimerkiksi päihdekokeiluilla nuori voi myös hakea ikätoverien hyväksyntää (2). Toisaalta näkemys nuoruudesta myrskyisänä kehitysvaiheena on osin vanhakantainen, sillä suurin osa nuorista selviää ikävaiheesta suuremmitta ongelmitta (19). Osa tutkijoista ei pidäkään nuoruuden riskinottoa itsetarkoituksellisena vaan painottaa sen kumpuavan pikemminkin elämyshakuisuudesta (19).

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi raja nuoruuden normatiivisten kokeilujen ja ongelmakäyttäytymisen välillä on osin häilyvä. Keskeisenä erottavana tekijänä pidetään usein toiminnan kestoa: ajoittainen tai yksittäinen ongelmakäyttäytyminen mielletään usein osaksi normaalia kehitystä, kun taas pidempiaikainen tai toistuva käytös kertoo häiriöstä (3,4,5,6,7). Raja tavanomaisen ja haitalliseksi tai ongelmalliseksi mielletyn käytöksen välillä on toiminnan ja tekijän iän lisäksi myös kulttuurisidonnaista (18).

Sosioekonominen asema ja ongelmakäyttäytyminen

Sosioekonomisella asemalla tarkoitetaan yksilön tai yhteisön suhteellista asemaa yhteiskunnan rakenteessa (20). Tieteellisessä kirjallisuudessa sosioekonomista asemaa on mitattu useilla eri mittareilla, joista yleisimpiä ovat koulutus, ammattiasema ja tulotaso (20).

Sosioekonomisen aseman mittaaminen nuoruudessa on haastavaa, koska asema on vielä vakiintumaton ja pohjautuu vahvasti vanhempien sosioekonomiseen asemaan. Nuoren sosioekonomista asemaa mitataankin usein perhetekijöillä, kuten vanhempien koulutus- tai tulotasolla tai vanhempien ammattiasemalla (21,22,23). Nämä muuttujat ovat vahvasti yhteydessä nuoren hyvinvoinnin indikaattoreihin (21,22,23).

Vanhempien matala sosioekonominen asema on nuoren ongelmakäyttäytymisen riskitekijä. Nuoret, joiden vanhemmat ovat matalasti koulutettuja, tupakoivat ja käyttävät sekä alkoholia että kannabista enemmän kuin nuoret, joiden vanhemmat ovat korkeasti koulutettuja (4,6,7). Vanhempien työttömyys on niin ikään yhteydessä nuorten päihteiden käyttöön (4,6,7).

Päihteiden käytön lisäksi nuorisorikollisuus ja koulukiusaaminen, niin kiusatuksi joutuminen kuin toisten kiusaaminen, ovat yleisempiä sosioekonomisesti huono-osaisilla nuorilla (3,5). Mitä enemmän sosioekonomista huono-osaisuutta perheeseen kertyy, sitä yleisempää on nuorten ongelmakäyttäytyminen (3,4,5,6).

Sosioekonomisen aseman ja nuorten ongelmakäyttäytymisen välistä yhteyttä selittävät useat tekijät. Nuoruuden käytösmallit ovat vahvasti sosiaalisen ympäristön muovaamia. Matalasti koulutetut ja työttömät aikuiset käyttävät päihteitä muuta väestöä enemmän, ja vanhempien päihteiden käyttö on merkittävä nuoren päihteiden käytön riskitekijä (24). Matalasti koulutetuilla vanhemmilla voi olla vähemmän tietoa päihteiden käytön haitoista ja sallivampi asenne nuoren päihteiden käyttöä kohtaan (25).

Ongelmakäyttäytyminen voi myös toimia minäkuvaa vahvistavana tekijänä: nuori voi mieltää matalan sosioekonomisen aseman osaksi identiteettiään ja siten kokea tässä ryhmässä yleisen käyttäytymisen, esimerkiksi tupakoinnin, identiteettiä ja ryhmään kuuluvuutta vahvistavaksi tekijäksi (26). Myös vanhempien mielenterveysongelmat voivat selittää yhteyttä matalan sosioekonomisen aseman ja nuoren riskikäyttäytymisen välillä joko suoraan tai epigeneettisten muutosten kautta (27).

Ongelmakäyttäytymisen yleiset suuntaukset

Suomalaisnuorten ongelmakäyttäytyminen on viime vuosikymmenten aikana jatkuvasti vähentynyt (3,4,5,6,7). Ongelmakäyttäytymisen ajallisista trendeistä on saatavilla tietoa Kouluterveyskyselyistä. Kouluterveyskysely on laajin suomalaisnuorten terveyttä, hyvinvointia ja koulukokemuksia kartoittava kansallinen kyselytutkimus (28). Sen aineistoa on kerätty joka toinen vuosi vuodesta 1996 lähtien (28).

Kouluterveyskyselyn vastausten perusteella 8.–9.-luokkalaisten tiheä alkoholin käyttö ja humalajuominen vähenivät huomattavasti ja alkoholista kokonaan pidättäytyvien nuorten osuus kasvoi aikavälillä 2000–2011 (7). Niin ikään 8.–9.-luokkalaisten viikoittainen tupakointi väheni 2000–2015, ja yhä useampi nuori raportoi, ettei ole koskaan kokeillut tupakkaa (4, kuviot 1 ja 2).

Myös suomalaisnuorten rikekäyttäytyminen väheni 2000–2015 (5, kuviot 1 ja 2). Sen sijaan kannabiskokeilujen ja vähintään kerran viikossa tapahtuvan koulukiusaamisen yleisyydet eivät merkittävästi muuttuneet kyseisellä aikavälillä (1,7, kuviot 1 ja 2).

Ongelmakäyttäytymisen vähenemiselle on useita syitä. Rikekäyttäytymisen vähenemistä selittänee osittain kiinnijäämisriskin kasvu valvontajärjestelmien yleistymisen myötä (29). Toisaalta nuorten arvomaailmassa on tapahtunut muutoksia: päihteiden haitat terveydelle tiedostetaan entistä paremmin, ja terveellisten elämäntapojen arvostus nuorison keskuudessa on lisääntynyt (30,31).

Tupakointi on vähentynyt myös aikuisväestössä, ja vanhempien tupakoimattomuus on merkittävä nuoren tupakoimattomuutta edistävä tekijä (32). Nuorten humalajuomisen väheneminen selittänee myös muun ongelmakäyttäytymisen vähenemistä (7). Toisaalta nuorten ajanvietto on siirtynyt enenevissä määrin sosiaaliseen mediaan, mikä osaltaan pitää nuoret poissa "pahanteosta".

Sosioekonomisen aseman mukaiset suuntaukset

Suomalaisnuorten ongelmakäyttäytyminen on yleisellä tasolla vähentynyt, mutta tutkittu tieto sosioekonomisten ryhmien välisistä eroista on lisääntynyt vasta viime vuosina. Kouluterveyskyselyihin pohjautuvassa tutkimuksessa selvitettiin sosioekonomisten erojen ajallisia muutoksia suomalaisnuorten ongelmakäyttäytymisessä vuosien 2000–2015 aikana (3,4,5,6).

Sosioekonomista asemaa mitattiin vanhempien koulutuksen, vanhempien työttömyyden ja perherakenteen avulla. Tutkimuksessa havaittiin, että vaikka tupakointi vähintään kerran viikossa väheni ja tupakoimattomuus yleistyi väestötasolla, näitä muutoksia ei havaittu sosioekonomisesti huono-osaisimmilla nuorilla (4).

Rikekäyttäytyminen, kannabiksen käyttö sekä koulukiusaaminen jopa lisääntyivät sosioekonomisesti huono-osaisimmilla nuorilla, vaikka ilmiöiden esiintyvyydet väestötasolla pysyivät ennallaan (3,5,6).

Toisessa suomalaisessa tutkimuksessa (7) kartoitettiin nuorten alkoholin käyttöä ja humalajuomista vuosina 2000–2011 toteutettujen Kouluterveyskyselyjen perusteella. Tutkimuksessa havaittiin, että tiheä alkoholin käyttö ja humalajuominen vähenivät tutkimusjakson aikana kaikilla paitsi sosioekonomisesti huono-osaisimmilla nuorilla. Sosioekonomista asemaa mitattiin vanhempien koulutustasolla ja työttömyydellä.

Nuorten sosioekonomisten terveyserojen kasvua on havaittu myös kansainvälisissä tutkimuksissa. Yli 30 Euroopan ja Pohjois-Amerikan maata käsittäneessä tutkimuksessa sosioekonomiset terveyserot kasvoivat nuorten fyysisessä aktiivisuudessa sekä fyysisissä ja psykologisissa oireissa 2002–2010 (33). Sosioekonomista asemaa arvioitiin perheen taloudellista tilannetta mittaavan family affluence scalen (FAS) perusteella.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa nuorten ylipainon havaittiin vähentyneen vuoden 2002 jälkeen nuorilla, joiden vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja ja hyvätuloisia, kun taas ylipainon lisääntyminen jatkui yhä matalasti koulutettujen ja matalatuloisten vanhempien lapsilla (34). Tsekkiläisessä tutkimuksessa havaittiin niin ikään FAS-asteikolla mitattujen sosioekonomisten erojen lisääntyneen nuorten ylipainossa (35).

Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että ongelmakäyttäytyminen ja terveysongelmat kasautuvat enenevästi huono-osaisille nuorille. Sosioekonomisen aseman ja ongelmakäyttäytymisen yhteydessä näkyy ylisukupolvisuus: matala koulutus, työttömyys ja päihteiden käyttö "periytyvät" sukupolvelta toiselle (36).

Lisääntyneiden sosioekonomisten hyvinvointierojen taustalla on useita yhteiskunnallisia syitä. Teknologian kehityksen ja automaation yleistymisen myötä matalalla koulutuksella on yhä vaikeampi työllistyä (36). Työelämän muutokset ovat lisänneet työmarkkinoiden epävarmuutta ja pitkäaikaistyöttömyyttä, ja viimesijaiseksi tukimuodoksi tarkoitetun toimeentulotuen varassa elää yhä useampi perhe (37).

Myös koulumaailman muutokset voivat osaltaan lisätä nuorten hyvinvointieroja. Itseohjautuvuuden korostaminen ja kilpailullisuuden kasvu jakavat nuoret entistä voimakkaammin hyvin ja huonosti pärjääviin (38).

Sosioekonomisten erojen kasvun taustalla voi olla myös muutoksia muiden mielenterveysongelmien vallitsevuuksissa. Mielenterveysongelmia ei kuitenkaan kontrolloitu näissä tutkimuksissa (3,4,5,6).

Mitä tulisi tehdä?

Kaikki perheet eivät pysty tarjoamaan nuorelle terveellistä ja turvallista kasvuympäristöä. Varhaista tukea tulisi lisätä erityisesti haavoittuvassa asemassa oleville perheille.

Kanadalaiseen Strongest Families -ohjelmaan pohjautuva Voimaperheet-interventio on hyvä esimerkki varhaisen puuttumisen tehokkuudesta (39). Interventio tähtää lasten käytösongelmien varhaiseen tunnistamiseen neuvolan 4-vuotisterveystarkastusten yhteydessä sekä käytösongelmien hoitoon digitaalisella vanhempainohjauksella.

Suomalaisessa aineistossa lasten käytösongelmat vähenivät kahden vuoden seurannan aikana merkitsevästi enemmän interventioryhmässä kuin verrokkiryhmässä (39).

Vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat kuormittavat nuoria ja lisäävät myös nuorten päihde- ja mielenterveysongelmien riskiä (40,41). Aikuisväestön päihteiden käytön ja mielenterveysongelmien ehkäisy edistää myös nuorten hyvinvointia (40,41).

Perheen lisäksi kouluterveydenhuollolla on keskeinen rooli nuorten pahoinvoinnin ehkäisyssä ja varhaisessa ongelmiin puuttumisessa (42). Opiskeluhuollon resurssit tulisikin turvata niin, että kouluterveydenhoitajilla, -psykologeilla, -kuraattoreilla ja -lääkäreillä jää riittävästi aikaa yksilötapaamisiin lakisääteisten yhteisö- ja verkostotehtävien ohella (42).

Motivoiva keskustelu voi osoittautua haastavaksi nuoren kanssa, joka mieltää ongelmakäyttäytymisen osaksi identiteettiään. Pitkän aikavälin terveysvaaroilla pelottelu tuskin toimii näiden nuorten kohdalla. Terveydenhuollon ammattilaisten tulisikin rohkaista nuorta pohtimaan tälle itselleen merkityksellisiä käytöksestä seuraavia haittoja ja punnitsemaan niitä vastaaviin hyötyihin.

Sen lisäksi että vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa nuorten terveyteen ja hyvinvointiin, nuorten terveys vaikuttaa myös heidän oppimiseensa ja myöhempään asemaansa yhteiskunnassa (43). Lisäksi nuorten elintapoihin vaikuttamalla voidaan parhaassa tapauksessa vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen, sillä nuoret ovat seuraavia vanhempia. Nuorten terveyden edistäminen ehkäisee siten huono-osaisuuden ylisukupolvisuutta, jolla on kauaskantoisia seurauksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle.

Lopuksi

Ongelmakäyttäytyminen on yleistä nuoruudessa ja erityisen yleistä se on sosioekonomisesti huono-osaisilla nuorilla. Suomalaisnuorten ongelmakäyttäytyminen on 2000-luvulla vähentynyt väestötasolla, mutta samaa myönteistä kehitystä ei ole havaittavissa matalissa sosioekonomisissa ryhmissä.

Tutkimukset viittaavat siihen, että nuorten ongelmakäyttäytyminen kasautuu entistä voimakkaammin pienelle osajoukolle. Todennäköisesti myös tämän vuoden poikkeusolot jättävät jälkensä sosioekonomisiin hyvinvointieroihin.

Sosioekonomisten terveyserojen kaventaminen edellyttää yhteiskuntapoliittisia keinoja. Varhaista tukea tulisi lisätä erityisesti haavoittuvassa asemassa oleville perheille. Perheen lisäksi kouluterveydenhuollon resursseja tulisi entistä paremmin hyödyntää varhaisessa nuorten ongelmiin puuttumisessa.

Tarvitsemme lisää tutkimusta ja yhteistyötä löytääksemme uusia, näyttöön perustuvia keinoja ongelmakäyttäytymisen vähentämiseksi myös sosioekonomisesti huono-osaisten nuorten keskuudessa. Nuorten hyvinvointi on tulevaisuuden voimavara, johon tulee panostaa myös poikkeusaikoina.