Kehitysvammaiset syrjäytyvät psykiatrisissa sairaaloissa
Tarja Ladonlahti toteaa Jyväskylän yliopistossa tarkastetussa erityispedagogiikan väitöskirjassaan, että kehitysvammaisten kohdalla perinteiset psykiatrisen arvioinnin menetelmät eivät automaattisesti toimi. Kehitysvammaisuus ja erilaiset lisävammat vaikeuttavat kommunikointia. Kehitysvammaisuuteen samoin kuin mielenterveyden ja käyttäytymisen ongelmiin liittyvät diagnoosit olivatkin monen henkilön kohdalla vuosien varrella vaihdelleet.Tarja Ladonlahden mukaan useimmat kehitysvammaiset olivat psykiatrisessa sairaalassa 1990-luvulla siksi, että muuta sijoituspaikkaa ei ollut. Ladonlahti selvitti tutkimuksessaan, keitä psykiatrisessa sairaalassa olevat kehitysvammaisiksi luokitellut henkilöt ovat, miksi he ovat sairaalassa ja millaista heidän hoitonsa ja kuntoutuksensa on ollut. Tutkimus tehtiin yhden erityishuoltopiirin alueella, josta mukana olivat kaikki alle 55-vuotiaat kehitysvammaisiksi luokitellut henkilöt.
Vain neljän seitsemästätoista henkilöstä arvioitiin tarvitsevan psykiatrista sairaalahoitoa. Kuitenkin monet olivat viettäneet jopa vuosikymmeniä psykiatrisessa sairaalassa. Kehitysvammaisiksi luokitellut henkilöt olivat hyvin heterogeeninen ryhmä.
Tutkimuksen mukaan kehitysvammaiset syrjäytyivät jopa elinikäisesti perheestä, koulusta ja tavallisista asuinympäristöistä. Monen kohdalla yhteisöstä syrjäytyminen jatkui vielä sairaalassakin, sillä ”huonon” käyttäytymisen takia heidät usein suljettiin erilaisten työ-, toiminta- ja terapiaryhmien ulkopuolelle. Myös eristämistä käytettiin rangaistuskeinona.
Itsenäisen elämisen taitojen ja vaihtoehtoisten kommunikaatiomenetelmien opettelemisessa olisi pedagogisesta asiantuntemuksesta ollut apua, mutta sairaalassa opettamiseen ja ohjaamiseen oli vain satunnaisesti aikaa ja henkilökuntaa käytettävissä.
Tutkimuksessa ilmeni, että Suomessa on tehty lobotomialeikkaus kehitysvammaiseksi luokitellulle henkilölle vielä vuonna 1971.
ULLA TOIKKANEN
