Kuusi kuukautta Kambodzhassa muuttaa maailmankuvaa

- Maailmankuva muuttui 180 astetta, summaa anestesialääkäri, LKT Anneli Vainio äskettäistä kuuden kuukauden mittaista työskentelyään Kambodzhassa.

- Myös työ siellä muistutti enemmän sitä lääketiedettä, jota aikoinaan menin opiskelemaan.

Kymmenkunta vuotta sitten perustettu järjestö keskittyi aluksi hoitamaan maamiinojen amputoimia ihmisiä Kambodzhassa, Angolassa ja Mosambikissa, nykyään avustettavia maita on kymmenkunta. Apua annetaan esimerkiksi tsunamin uhreille Sri Lankassa ja Indonesiassa.

Kambodzha on yksi maailman miinoitetuimpia maita. Anneli Vainion mukaan miinoja arvioidaan olevan vielä noin kymmenen miljoonaa, melkein yksi kutakin kambodzhalaista kohden.

Sodan päätyttyä Kambodzhassa oli 30 000 ihmistä, joiden raaja oli amputoitu. Nykyään uusia tapauksia tulee vuodessa noin 250.

Amputoituja hoitavan kipuklinikan lisäksi DSF on perustanut Phnom Penhiin saattohoito-osaston aids-potilaita varten, ja Vainion työpäivät jakautuivatkin puoliksi niiden kesken: aamupäivät saattohoito-osastolla, iltapäivät pitämässä kipuklinikkaa.

Vainio ohjasi ja opetti paikallisia lääkäreitä ja sairaanhoitajia, laati raportteja ja anomuksia ja kiersi maakunnassa.

- Tein hirveästi töitä ja väsyin myös, mutta ajattelin, että kyllä sitä tarvittiin!

DSF kouluttaa paikallisia työntekijöitä kivun hoitoon myös pitkällä koulutuksella, jota antavat Ranskasta erikseen sitä varten tulevat kipuspesialistit. Kolmivuotisen koulutuksen on käynyt läpi jo 95 lääkäriä ja sairaanhoitajaa.

Niin kauan kuin jalka nousee

Kambodzha muistetaan Punaisten khmerien valtakaudella syntyneistä pääkallokasoista ja suunnattomasta köyhyydestä. Köyhyys ei ole hävinnyt punakhmerien jälkeenkään, vaan on yhä nähtävissä kaikkialla. Maa on myös läpeensä korruptoitunut.

- Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten iso osa maailmaa elää semmoisissa olosuhteissa kuin siellä eletään. On ihan eri asia katsoa sitä televisiosta kuin mennä paikan päälle elämään niiden ihmisten kanssa.

Kambodzhalaiset ovat myös hyvin traumatisoituneita kaikesta kokemastaan. "Hymy kätkee valtavan paljon."

Anneli Vainio ei lähtenyt avustustyöhön kylmiltään kuudeksi kuukaudeksi, vaan kävi samassa työssä Phnom Penhissä ensin kolme viikkoa. Kulttuurisokkikin tuli samalla läpikäydyksi.

- Se kolme viikkoa oli minulle myös koe, koska en ollut aikaisemmin ollut töissä kehitysmaissa. Mietin, kestänkö, jaksanko ja onko minulla kiinnostusta.

Kambodzha vei Vainion mennessään.

- Siellä on kivaa ja pidän niistä ihmisistä paljon. Phnom Penhin elämä muistuttaa aikaa minun lapsuudessani 1950-luvulla, siinä on elämän makua.

Vainio on opetellut myös khmerin kieltä.

- Kolmessa kuukaudessa selvisin sellaisesta yksinkertaisesta keskustelusta, että sattuuko mahaan, päähän, selkään ja maistuuko ruoka. Se on fantastinen kieli, jota täytyy opetella lisää.

Vainio lähtee takaisin Kambodzhaan ensi tammikuussa ja myöhemminkin "niin kauan kuin jalka nousee ja työkykyä riittää".

- Enkä ollenkaan velvollisuudesta, vaan koska siellä on toisella tavalla kivaa.

Työtä tekemällä irti syyllisyydestä

Raskasta työ kuitenkin oli, sillä esimerkiksi aids-osastolla oli usein nuoria perheitä: isä ehkä jo kuollut, äiti kuolemassa ja orvoiksi jäämässä puolenkymmentä pientä lasta. Potilaan mukana osastolle tuli koko perhe lapsineen, nyssykköineen, kaikkineen.

Yli puolet saattohoito-osaston potilaista kuitenkin palasi osastolta kotiin paremmassa kunnossa kuin sinne tullessaan saatuaan lääkkeitä ja ruokaa.

- Se on ensimmäinen saattohoito-osasto, jossa kuolleisuus oli vain 30 %.

Kambodzhan köyhyys ei masentanut Vainiota, mutta avuttomuutta hän kertoo hetkittäin tunteneensa siitä johtuneiden käytännön ongelmien edessä: kun potilaan on juuri saanut siihen kuntoon, että hänet voi kotiuttaa, ja sosiaalihoitaja kysyy, saisiko potilas viipyä vielä viikon, koska hänellä ei ole kotia. Tai kun taas yksi potilas ei tiedä, mihin hänen lapsensa päätyvät hänen kuolemansa jälkeen.

- Sitten on vain keksittävä ratkaisu.

Vainio sanoo tunteneensa usein syyllisyyttä maailman epätasa-arvosta: miten paljon vaikkapa suomalaisilla on, mitä toisilta puuttuu, vain siitä riippuen, minne kukin sattui syntymään.

Kambodzhassa syyllisyys kuitenkin hävisi:

- Kun tekee sen, mitä osaa ja jaksaa, ei tarvitse selitellä itselleen, ettei yksi ihminen voi näille asioille mitään tehdä. Yksi ihminen voi auttaa täsmälleen niin paljon kuin ehtii. Uskoisin, että monet ihmiset, jotka kukin syistään turhautuvat, olisivat enemmän elossa tekemällä jotain tämänkaltaista. Itse ainakin olen.

Kaikkea apua tarvitaan

Kambodzhassa toimii suuri määrä avustusjärjestöjä, "jotka tekevät kaiken". Vainio sanookin, ettei näe maalle mitään muuta ulospääsytietä ahdingostaan kuin järjestöjen avulla. Kambodzhassa tarvitaan ammattitaitoista apua melkein alalla kuin alalla.

- Siellä tarvitaan ennen kaikkea tekijöitä, työtä, Vainio sanoo ja toivoo suomalaistenkin lääkärien lähtevän auttamaan.

- Siinä oppii hirveän paljon, myös omasta itsestään.

Töihin tarvitaan kaikkien alojen lääkäreitä, mutta erityisesti vielä anestesialääkäreitä, yleislääkäreitä ja lastenlääkäreitä. Puolet Kambodzhan väestöstä on alle 15-vuotiaita.

Kaikki eivät voi lähteä apuun kuudeksi kuukaudeksi, mutta Vainion elämäntilanne antoi siihen mahdollisuuden: hän oli juuri muuttanut miehensä kanssa Kanadasta Ranskaan, mies oli juuri jäänyt eläkkeelle eikä Anneli Vainiokaan enää mennyt Ranskassa töihin. He olivat vapaita lähtemään.

DSF:n avustustyöntekijät eivät saa työstään palkkaa, vaan heille maksetaan vain matkat ja päivärahat.

- Kambodzhassa on kuitenkin niin halvat hinnat, että siellä voi elää päivärahalla eikä ole hätääkään, Vainio sanoo.

Kambodzhaan lähtiessään hänellä oli takanaan seitsemän työvuotta Kanadassa, missä terveydenhuollossa korostui terveyden ostaminen ja terveiden ihmisten terveyden yhä yksityiskohtaisempi hiominen. Vainio sanookin työn Kambodzhassa muistuttaneen enemmän sitä lääketiedettä, mitä hän lähti opiskelemaan.

Saattohoitolääkäri on miettinyt monet kerrat ennenkin ihmisten kollektiivista kuolemanpelkoa. Sairauksien epätoivoinen ennalta ehkäisy kaikin keinoin perustuu kuin myyttiin, että kuolema jotenkin voitaisiin estää.

- Länsimaissa ihmiset käyttävät paljon energiaa pitääkseen itsensä liikkeessä, ettei heidän tarvitsi ajatella ikäviä ajatuksia. Osa minun kokemuksestani onkin, että voi katsoa suoraan todellisuuteen tarvitsematta paeta myytteihin, hän sanoo.