Siihen nähden millaisessa taloudellisessa paineessa hyvinvointialueet ovat viime vuodet olleet, tuotetaan Suomessa edelleen käsittämätön määrä turhaa hoitoa.

Kollega Aleksi Raudasoja arvioi syksyllä väitöskirjassaan, että jopa kolmekymmentä prosenttia terveydenhuollossa annettavista hoidoista on vähähyötyistä. (1)

Osa hukasta olisi helppo karsia, jos poliittista tahtoa olisi. Terveydenhuollossa kaikista turhimmat palvelut syntyvät, kun ei edes yritetä hoitaa mitään sairautta, vaan tarkoitus on lähinnä rahastaa ihmisiä. Esimerkiksi ilman lähetettä tehtävistä laboratoriotutkimuksista ja kuvantamisista tiedetään olevan potilaille ja järjestelmälle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta syntyy hukkaa myös lääkärien toimesta. Me hoidamme edelleen virustulehduksia antibiootilla ja otamme lannerangan röntgenkuvia akuutissa alaselkäkivussa, puhumattakaan loputtomasta verikokeiden toistamisesta.

Määräämme vähähyötyisiä hoitoja, vaikka Raudasojan väitöskirjatutkimuksenkin mukaan lähes kaikki lääkärit pitävät ylidiagnostiikkaa ja -hoitoa merkittävänä ongelmana yleisesti ja puolet tunnistaa sen myös omassa toiminnassaan. Syiksi lääkärit nimesivät muun muassa potilaiden odotukset ja vaatimukset, virheiden pelon ja ajanpuutteen.

Terveydenhuollon paradoksi on, että enemmän tehdessään lääkäri pääsee usein vähimmällä.

On huomattavasti nopeampaa kirjoittaa virussinuiitin antibioottiresepti kuin vängätä potilaan kanssa muista hoitokeinoista. Puhelinkonsultaatiosta vapautuu nopeammin määräämällä uudet verikokeet ja soiton ensi viikolle kuin analysoimalla jo olemassa olevan evidenssin ja keskustelemalla potilaan kanssa nyt.

Käytän itsekin vähintään kerran viikossa jotain vähähyötyistä interventiota. Kyse ei ole laiskuudesta vaan siitä, että terveydenhuollon arjessa pitää valita taistelunsa.

On hetkiä, jolloin rajaava hoitopäätös pitää tehdä, vaikka siihen menisi koko päivä. Toisaalta joskus yhden potilaan kanssa kannattaa käyttää vähähyötyistä aikalisää, jotta aikaa jää seuraavan potilaan oikeasti tärkeälle keskustelulle.

Raudasojan väitöskirjassa keinoiksi tilanteen korjaamiseksi listataan muun muassa koulutus ja systemaattinen palaute hoitokäytännöistä.

Tärkeää on lisäksi varmistaa, että terveydenhuollon rakenteet eivät kannusta vähähyötyiseen asioiden eteenpäin siirtelyyn. Se on yksi syy lisää sille, miksi meidän pitäisi tavoitella väestövastuuta ja hoidon jatkuvuutta nuppikorvauksen ja nopeiden etäkonsultaatioiden sijaan.