Lakkautus uhkaa edelleen lähes puolta erikoisaloista
Opetusministeriö on jo yli kahden vuoden ajan valmistellut erikoislääkäritutkintoasetuksen uudistamista. Uudistamistyön lähtökohdiksi on mainittu väestön terveystarpeet sekä EU:n säädökset, joiden tavoitteena on tutkintojen vastavuoroinen tunnustaminen ja lääkärityövoiman vapaa liikkuvuus. Kesällä 1996 opetusministeriön EU-erikoislääkärityöryhmä eli ns. Ahosen työryhmä antoi oman ehdotuksensa erikoislääkärikoulutuksen uudistamisesta. Työryhmä ehdotti erikoisalojen lukumäärän vähentämistä 92:sta 46:een sekä lukuisia koulutuksen rakenteeseen, kestoon ja sisältöön liittyviä parannusehdotuksia. Lääkäriliitto, lukuisat muut lääkärijärjestöt ja opetusministeri Olli-Pekka Heinonen olivat samaa mieltä siitä, että työryhmän ehdotukset koulutuksen laadun parantamisesta olivat kannatettavia, mutta suunnitelma erikoisalojen karsimisesta aivan liian laaja.
Asian valmistelua on sittemmin jatkettu opetusministeriössä ja sosiaali- ja terveysministeriössä virkamiestyönä. Juuri joulun alla tuli lausuntokierrokselle luonnos asetukseksi erikoislääkärin tutkinnosta. Esityksen mukaan Suomessa olisi jatkossa 49 koulutusohjelmaa, joista 18:n koulutuspituus olisi vähintään viisi vuotta ja 31:n pituus vähintään kuusi vuotta. Kaikkiin erikoisaloihin sisältyisi vähintään puolen vuoden mittainen perusterveydenhuollon koulutusjakso, mutta ei muuta varsinaista yleiskoulutusta. Toisiaan lähellä oleville erikoisaloille ehdotetaan yhteistä runkokoulutusta eurooppalaisen common trunk -periaatteen mukaan, esimerkiksi eri kirurgialoihin kuuluisi yhteinen yleiskirurgian jakso. Esityksessä on siirtymäaika vuoden 2005 loppuun asti, joten koulutusohjelmiin 1.8.1998 mennessä otetut saavat erikoistumiskoulutuksensa nykyisen järjestelmän mukaisesti.
Asetusluonnoksen perusteluissa todetaan, että lähinnä yliopistosairaaloissa joissakin erikoisalojen tehtävisssä tarvittava erityisosaaminen turvataan integroimalla opetus uudistettuihin koulutusohjelmiin ja/tai yliopiston antamalla lisäkoulutuksella. Täten yliopistosairaalat voisivat edelleen jatkaa koulutusta entisillä ns. suppeilla erikoisaloilla, saada tähän EVO-rahoja sekä myöntää todistuksia. Kaikki jatkuisi ikäänkuin entisellään, mutta tällaisilla todistuksilla ei olisi minkäänlaista kansainvälistä merkitystä, koskapa kyseisiä erikoisaloja ei Suomessa virallisesti olisi.
Perusterveydenhuollon lisäkoulutuksen asema muuttuu uudessa asetuksessa. Jatkossa tämän kaksivuotisen eurolääkäripalvelun suorittaisivat vain päätoimisiksi yleislääkäreiksi aikovat ja täysi laillistus siirtyisi takaisin luonnolliselle paikalleen perustutkinnon jälkeen, mikä vastaa myös eurooppalaista käytäntöä. Tässä suhteessa asetusesitys on hyvä.
Muutoin koulutusohjelmien ja erikoisalanimikkeiden uudistus ei vastaisi eurooppalaista todellisuutta eikä edistäisi lääkärien vapaata liikkuvuutta maasta toiseen. EU:n lääkärikoulutuksen neuvoa-antava komitea ACMT on ehdottanut eurooppalaisten erikoisalojen lukumäärän nostamista nykyisestä 50:stä yli 70:een. Erikoisalojen raju vähentäminen meillä johtaisi siis suomalaisen erikoislääkärikoulutuksen eriytymiseen - ei suinkaan yhtenäistämiseen - muuhun Eurooppaan verrattuna.
Erikoisalojen vähentäminen lähes puoleen nykyisestä palvelisi huonosti myös suomalaisen terveydenhuollon tarpeita. Lääkärijärjestöjen näkemykset asiasta ovat sangen yhteneväiset, mutta viesti erikoislääkärikunnasta, lääkärijärjestöistä ja tiedekunnista ei näytä menneen perille ministeriöön. Mihin tarvitaan asiantuntijakuulemisia ja lausuntokierroksia, kun lähes sama ehdotus tarjotaan kerta kerran jälkeen?
Sokerina pohjalla asetusesityksessä on erikoislääkärien hallinnon pätevyyden lakkauttaminen. Perusteluina mainitaan, että hallinnon koulutus integroitaisiin riittävässä laajuudessa kaikkien erikoisalojen koulutukseen. Hallinnon pätevyyden on suorittanut jo tähän mennessä yli 500 erikoislääkäriä. Sairaaloihin ja terveyskeskuksiin tarvitaan yhä enemmän johtamiskoulutuksen saaneita lääkäreitä, joten ei voi olla terveydenhuollon edun mukaista lakkauttaa hallinnon pätevyys koulutusohjelmista.
Lääkärijohtajien kouluttaminen on koko terveydenhuollon yhteinen haaste. Esitän yhteistyötarjouksen sairaanhoitopiireille ja työnantajapuolelle: ryhdytään yhdessä rakentamaan sellaista koulutusohjelmaa, joka turvaa parhaan mahdollisen asiantuntemuksen terveydenhuollon johtotehtäviin. Tällaista koulutusta tarvitaan - riippumatta siitä, mitä erikoislääkäriasetukseen kirjoitetaan.
