Kliinisestä autonomiasta
Lääkärin itsenäinen päätöksenteko ei tänään ole itsestäänselvyys. Paineita kohdistuu lääkäriin yhteiskunnan taholta, poliittisesta päätöksenteosta, markkinataloudesta, työnantajan vaatimuksista, julkisen sektorin säästöistä ja omaisten ja potilaiden esittämistä vaatimuksista. Lääkäriliiton varapuheenjohtaja Risto Ihalainen kommentoi tätä teemaa sanoen, että ei Suomenkaan autonomia aivan itsenäisyyttä vastannut. Ja eipä lääkärikään toki aivan irti yhteiskunnasta, taloudesta ja viitekehyksestään voi toimia. Elämä on jatkuvaa kompromissien tekoa, mutta lääkäriyteen liittyy erityisiä itsenäisyyden vaatimuksia, jotka on hyvä tiedostaa ja jotka ovat tärkeä pohja arkiselle päätöksenteolle.
Laissa terveydenhuollon ammattihenkilöistä 22. pykälä toteaa, että laillistettu lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta. Ja edelleen, että laillistetulla lääkärillä on oikeus määrätä apteekista lääkkeitä lääkinnällistä tai lääketieteellistä tarkoitusta varten. Laki ei määrittele muita henkilöitä tai instansseja päättämään potilaan lääketieteellisestä hoidosta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta. Laki ei siis anna terveyslautakunnalle, sairaalahallitukselle, talouspäällikölle tai kunnanjohtajalle tällaisia valtuuksia.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista toteaa, että jokaisella Suomessa asuvalla henkilöllä on oikeus terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuoltoon käytettävissä. Laissa todetaan, että jos henkilölle ei voida heti antaa terveydenhuollon ammattihenkilön tarpeelliseksi katsomaa hoitoa, hänet on terveydentilasta riippuen joko ohjattava odottamaan hoitoon pääsyä tai ohjattava taikka toimitettava hoitoon muualle, jossa hoitoa voidaan antaa. Jos hän joutuu odottamaan hoitoon pääsyä, hänelle on ilmoitettava viivytyksen syy ja sen arvioitu kesto.
Miten näihin lakisäädöksiin ja eettisiin ohjeisiin sopii lähetteiden kirjoittamiskielto tai rajaaminen, miten ilmoitus siitä, että potilas ei pääse edes jonoon? Miksi me lääkärit olemme virkamiehistyneet niin, että hallinnollinen, poliittinen paperi menee tämän lakisääteisen ja etiikkaan pohjautuvan lääkärin autonomian ylitse? Jos yksittäinen lääkäri ei puolusta potilastaan ja omaa autonomiaansa sekä toisaalta ammattikunta kollektiivisesti omaansa, niin katson meidän luopuvan esikoisoikeudestamme, luopuvan siitä vallasta ja vastuusta, johon päätöksenteko potilaan terveydestä ja elämästä perustuu.
Lääkärit ovat toki toistuvasti toimineetkin ns. säästöpäätöksiä vastaan. Uusia tutkimus- ja hoitomenetelmiä on otettu käyttöön jopa nimenomaisesta kiellosta huolimatta. Näin on aloitettu maksansiirrot ja monta muuta sittemmin vakiintunutta hoitokäytäntöä. Hallinnollisilla päätöksillä voidaan toki määrätä osasto suljettavaksi, mutta päätöksen sairaalaan ottamisesta ja uloskirjoituksesta tekee ylilääkäri tai hänen määräämänsä lääkäri.
Poliittinen päätöksenteko vaikuttaa lääkärin autonomiaan muutoinkin kuin rahahanojen kautta - omassa muistissani on vieläkin aborttikeskustelu. Kun jokin toimenpide erityisesti kielletään tai sallitaan, lääkärin henkilökohtainen etiikka saattaa olla ristiriidassa poliittisen tahdon kanssa. Suomessa on yleensä kyetty hoitamaan tällaiset tilanteet kollegiaalisesti, mutta toki on ylilyöntejäkin ollut. Tämäntyyppisenä kysymyksenä näyttää nykyään nousevan toistuvasti esiin aktiivisen eutanasian ongelma. Mikäli ammattikunta haluaa tässä asiassa säilyttää autonomiansa ja sen myötä myös ammattietiikkansa, on autonomian rajoja puolustettava. Oikeastaan puolustustaistelu, hidastaminen, jarruttaminen ja vastustaminen eivät riitä: paras autonomian puolustus saattaakin olla salamasotatyyppisesti autonomisten rajojen ulkopuolella toimiminen, niin että puolustaa oikeaksi katsomaansa asiaa jo yhteiskunnallisella areenalla. Monesta muustakin meitä sivuavasta säädöksestä tai kunnallisesta päätöksestä on todettava, että valmisteluvaiheessa asiaan puuttuminen on paljon tehokkaampaa kuin lopputuloksen arvosteleminen - lopputulokseen kun kaikki muut ovat jo ennättäneet sitoutua. Tämäkin tarkoittaa siirtymistä reaktiivisesta jälkijättöisestä toimintatavasta aktiiviseen. Ammattikunnan pitäisi pyrkiä toimimaan muutosvoimana paikallisesti, valtakunnallisesti ja myös kansainvälisesti. Autonomia ei tarkoita mökkihöperyyttä eikä omaan napaan tuijottelua.
Kansalaisten tietotaso terveysasioista on parantunut ja potilaat osaavat yhä enemmän kysyä ja vaatia. Myös kaupallinen terveysmarkkinointi lisää terveystarpeita, ohjaa potilaita kuluttajiksi. Omaisilla saattaa olla vaatimuksensa hoitojärjestelyistä: Leikataanko vai ei? Hankitaanko uskottu mies, annetaanko mummon asunto pois? Aloitetaanko antibiootti, tarvitaanko tehohoitoa?
Kysymyksiä on paljon, ja sitä mukaa kun lääkäri on tullut "jumalaisen" auktoriteetin asemastaan lähemmäksi kuolevaisia, potilaat kysyvät, vaativat ja ymmärtävät yhä enemmän. Kun potilas vaatii, vetoaa, kerjää ja uhkailee saadakseen pkv-lääkereseptin, tilanne on vaikea. Vaatimus lähetteestä sairaalaan, reseptistä tai sairauslomasta, on myös jokaiselle lääkärille tuttu.
Pirstoutuvassa ja yhä nopeammassa nettimaailmassa oman pään säilyttäminen kirkkaana on mahdotonta, ellei aseta selviä rajoja. Potilaan rooli on potilaan rooli, poliitikolla on poliitikon rooli. Lait ja rahat asettavat raamit minun toiminnalleni.
Lääkäriys on se mihin meidät on koulutettu. Se on myös se vastuu, jota potilas odottaa meidän kantavan. Myös poliitikko näkee tilanteen näin, kun joutuu potilaaksi, ja ehkä myös silloin, kun osaamme sen hänelle potilaittemme asioissa täsmällisesti perustella. Lääkärintyöhön liittyy suuri valta ja vastuu. Jos kliininen autonomia menetetään, emme pysty sitä vastuuta hoitamaan emmekä ole sen arvoisia.
Aateluus velvoittaa, lääkäri pitäköön kiinni kliinisestä autonomiastaan, vaikka silloin tällöin joutuukin konfliktiin ympäristön kanssa. Muuta tietä ei ole.
