Erikoistumiseen hapuillaan sisältöä
Lääkärien erikoistumisesta on saatu uusi asetus, joka tulee voimaan jo ensi vuoden alusta. Yliopistot ja klinikat ovat hämillään, sillä tänä syksynä pitäisi ajatella ja paneutua asioihin. Nuorten lääkärien asema selkiytyy ja luultavasti paraneekin, joskaan ei välttämättä kaikin osin.
Erikoistumiskoulutuksen uudistamiseen on ollut paineita jo pitkään. Hyviä aikomuksia on ollut siellä ja täällä, mutta jostain syystä juuri mitään ei ole tapahtunut. Yliopistot ovat käsittämättömän kankeita laitoksia, jotka tuntuvat vastustavan kaikkea mikä liikkuu, ennen kuin muutoksista ja kehityksestä säädetään laki. Erityisesti opetuksen kehittäminen on jäänyt muutaman klinikan harrastukseksi, ja muut ovat olleet matkivinaan.
Lähikuukausina yliopistoklinikoihin tulee väkisinkin vipinää. Erikoistumiskoulutus muuttuu yllättävän nopeasti. Uusi asetus erikoistumiskoulutuksesta tulee voimaan jo ensi vuoden alusta. Ensimmäinen asia on tietysti selvittää, mitä koulutusohjelmia tulee mihinkin Suomen tiedekuntaan. Ensi kevät on varattu sitten koulutusohjelmien sisällön tarkentamiseen. Suunnittelua on edessä paljon.
Avoimia hallinnollisia kysymyksiä ovat edelleenkin koulutusvirkaan tai koulutusputkeen otto, runkokoulutuksen järjestäminen, yliopistoklinikoiden ulkopuolisen koulutuksen järjestäminen, siirtymäkausien säädösten tarkentaminen, muutoksen valtakunnallinen koordinointi ja koulutuksen rahoittaminen.
Uuteen järjestelmään kuuluu uusia käsitteitä. Tiedotusvälineissä on näitä jo jonkin verran esitelty, mutta lyhyt kertaus oheisessa taulukossa tuskin on pahitteeksi.
Pääseekö koulutukseen?
Koulutusputkeen hyväksyminen on vastuuhenkilön vallassa. Auki kuitenkin jää, miten yksityiskohtaisesti tuota valtaa käytetään. Ilmeisesti henkilökohtaiset tapaamiset voivat olla sisällöltään yhtä vaihtelevia kuin tähänkin asti. Henkilökohtaiset suhteet eivät sinänsä ole pahasta, pikemminkin päinvastoin, mutta koulutettavat eivät saisi joutua eriarvoisiin asemiin. Sekä koulutukseen pyrkivien että koulutuksessa olevien oikeusturvan kannalta olisi tärkeää saada mahdollisimman selkeät ohjeet tiedekunnalta. Käytännössä koulutussairaaloiden työhönotto lienee edelleenkin hyvin tärkeässä asemassa.
Yliopisto tekee erikoistuvan lääkärin kanssa siis koulutussuunnitelman. Kiinnostavaa kuitenkin on, ettei koulutussuunnitelma välttämättä takaa erikoistuvalle mitään. Yliopisto ei voi taata, että koulutusputkeen hyväksytyt myös pääsevät etenemään putken läpi. Ainakaan toistaiseksi ei ole olemassa mitään koordinoivaa järjestelmää, joka huolehtisi siitä, että jokainen erikoistuva myös saisi riittävästi tarvitsemiaan erilaisia työkokemuksia. Yleislääketieteen puolella tällaisia putkia on ollut jo kymmenkunta vuotta ja ne ovat toimineet kohtalaisen hyvin, mutta muut erikoisalat eivät halua sitoutua tällaiseen. Koulutusputken sisään tullee siis pullonkauloja, joissa kilpailu on kireää. Ilmeisesti on tarkoitus, että eteneminen perustuisi myös koulutuksen aikana tehtäviin arvioihin.
Onko koulutusvirkoja riittävästi?
Suomen terveydenhuolto tarvitsee erikoislääkäreitä. Nykyisellään spesialistien määrän ja tarpeen arviointi on lähinnä alueellisten neuvottelukuntien harteilla. Niiden oletetaan yhdistävän kuntatyönantajien, yliopiston ja ministeriön intressit. Koulutusvirkojen tarve saattaa kuitenkin olla suurempi kuin on arvioitu.
Lääkärien jatkuva kouluttautuminen on päivän sana. Käytännössä koulutusta on jos jonkinlaista, mutta käytännössä täydennyskoulutuksen tärkein väylä nykyään on erikoistuminen. Erikoistuminen on järjestelmällistä ja pitkäjänteistä täydennyskoulutusta. Jos erikoistumiskoulutusta rajoitetaan kovin paljon, lääkärikunnan taitotietotaso on vakavasti uhattuna.
Helsingin yliopistossa oli viime vuonna erikoistumassa 686 lääkäriä ja koulutusvirkoja oli 379. Erikoislääkäritutkinnoista noin kolmasosa on suppeita erikoisaloja. Erityisalojen asiantuntijoita tarvitaan vastaisuudessakin ja varsinkin yliopistoissa. Näiden tulevien epävirallisten subspesialiteettien koulutus voidaan ehkä järjestää erikoislääkärien virkojen avulla, mutta ne saattavat mitä luultavimmin limittyä myös sairaalalääkärien virkoihin. Siinä tapauksessa ne saattavat rajoittaa tavallisten erikoistuvien lääkärien työ- ja koulutusmahdollisuuksia.
Koulutusviroista saattaa siis tulla vielä pahempi pula kuin nykyään. Koulutusohjelmat ja koulutukseen otettavien määrä olisi sopeutettava virkavolyymiin, ja nämä olisi vielä sopeutettava erikoislääkärien tarpeeseen. Jos tämä kolmen muuttujan yhtälö falskaa, kuten luultavasti käy, terveydenhuollon puolella tulee tukalaa, nuorten lääkärien elämä on monin tavoin epävarmaa ja koulutus on tempoilevaa.
Nuorten lääkärien kannalta on kiusallista, että subspesialiteetteihin erikoistuvien eli jököjen virkoja muutettaneen sairaalalääkärien viroiksi. Yliopistosairaalat yrittävät mitä luultavimmin vetää välistä taloudellista säästöä apulaislääkärien kustannuksella. On tietysti hyvä, että saataisiin joustava sairaalalääkärien virkakaukalo, josta voitaisiin ammentaa työmahdollisuuksia kulloistenkin tarpeiden mukaan. Joustavuus ei kuitenkaan saa uhata nuorten lääkärien ansiokehitystä eikä koulutuksen jatkuvuutta.
Arvioidaan toisiamme
Uuden erikoislääkäriasetuksen kiinnostavimpia kohtia on koulutuksen arvioinnin korostaminen. Koulutuksessa olevat suorastaan velvoitetaan arvioimaan sekä omaa oppimistaan että koulutuksen toimivuutta. Jokaisen erikoisalan on esitettävä suunnitelma siitä, miten tällainen arviointi järjestetään. Tämä tulee olemaan hyvin kiinnostavaa, sillä yliopistossa perinteisesti puhutaan itsekritiikistä mieluummin kuin harrastetaan sitä.
Yliopistoklinikoissa ollaan kovin huolissaan siitä, että alalle sopimattomat saadaan karsituksi pois. Mutta miten apulaislääkärin soveltumattomuus todetaan ja kuka sen toteaa? Jos soveltumattomuus on tietojen tai taitojen puutetta, miksi koulutussopimuksen noudattaminen ei riittäisi takaamaan riittävää pätevyyttä? Jos soveltumattomuus tarkoittaa vuorovaikutustaitojen riittämättömyyttä, ongelma on lääkärien peruskoulutuksessa. Jos soveltumattomuus tarkoittaa persoonallisuuden kieroutuneita piirteitä tai vaikkapa päihdeongelmaa, diagnosointi ja hoito kuuluvat kaiketi työterveyshuoltoon.
Jos kouluttaja tai koulutuksen vastuuhenkilö ei hyväksy jotakuta koulutukseen, alkaa jarruttaa jonkun urakehitystä tai peräti ohjata jotakuta pois koulutuksesta, kyseessä on erittäin voimakas toimenpide, joka olisi syytä perustella kirjallisesti.
Runkokoulutus ja eriytyvä koulutus
Useilla uusilla erikoistumisaloilla voi olla yhteinen noin parivuotinen runkokoulutus (common trunk) ja hieman pidempi eriytyvä koulutus. Runkokoulutus on ikään kuin suuren erikoisalan yhteinen osuus. Karkeasti runkokoulutus painottuisi yliopiston ulkopuolelle ja eriytyvä koulutus yliopistoon. Helsingin ympäristöön syntyvä uusi suuri sairaanhoitopiiri voi ehkä yksinkertaistaa täkäläisiä asetelmia; toivottavasti paine yliopistoon helpottuu. On suunniteltu, että noin kuusi kuukautta palvelua voisi korvata tutkimustyöllä. On kuitenkin tärkeää pitää tutkimustyö ja erikoistumiskoulutus erillisinä, sillä niiden tavoitteet ovat kaikkea muuta kuin yhtenevät.
Erikoistumiskoulutukseen tulee kuulumaan vähintään kuusi kuukautta perusterveydenhuollon palvelua. Muuten jokaisella erikoisalalla on vapaus suunnitella itse koulutuksen sisältö. Koulutuksen ei kuitenkaan pitäisi venyä määrättömästi. Erikoislääkäriasetuksessahan puhutaan tietystä vuosimäärästä, jonka kuluessa koulutuksen olisi järjestyttävä. Erikoistumiskoulutus kestää joko viisi tai kuusi vuotta.
Erikoistumiskoulutukseen kuuluu myös teoreettista koulutusta vähintään 80 tuntia. Eri aloilla tarpeet vaihtelevat. Niinpä teoreettista koulutusta voi olla enemmänkin.
Siirtymäkaudesta odotetaan ohjeita
Vanhan ja uuden järjestelmän välinen siirtymä yritetään saada mahdollisimman joustavaksi. Vuoteen 2005 asti voi edetä vanhan järjestelmän mukaan, mutta ensi vuonna ei voi enää aloittaa vanhassa järjestelmässä. Mitään erityistä taktikointia ei ilmeisesti tarvita, sillä vanhasta järjestelmästä voi hyvin vaihtaa kesken kaiken uuteen. Asetuksen mukaan vanhan järjestelmän palveluita voidaan hyväksyä takautuvasti uuteen.
Subspesialiteettien asema on vielä hivenen epäselvä ja vaatii tarkennusta. Ohjeet tulevat luultavasti vasta vuodenvaihteen jälkeen. Avointa on myös, mitä tapahtuu niille, jotka erikoistuvat vanhan järjestelmän mukaan, jos erikoistuminen viivästyy vaikkapa yliopistovirkojen puutteen, perheenlisäyksen ja tutkimustyön vuoksi.
Yliopistolta odotetaan nyt erittäin tehokasta ajatustyötä ja suunnittelua. Pikimmiten tarvitaan myös perusteellista tiedotusta - siinäkin tapauksessa etteivät koulutussuunnitelmat valmistu ajoissa. Opinto-oppaita saadaan odotella vielä ehkä vuoden päivät, mutta tiedotuksen lisäksi tarvitaan myös keskustelua. Johan uusi asetuskin velvoittaa arvioimaan koulutusta puolin ja toisin.
Koulutuksessa olevat ja koulutukseen pyrkivät ovat aikuisia ihmisiä, jotka yrittävät elää ihmisarvoista elämää ja toivovat saavansa perusteltuja näkymiä siitä, minkälaista koulutusta on tarjolla ja miten sen pitäisi edetä. Salakähmäisyyden aika on ohi - ehkä joskus ensi vuosituhannella.
