Hallitsemmeko ajankäytön?
1900-luvun alussa Suomessa oli 373 lääkäriä, joista 1 % oli naisia. Sadan vuoden aikana lääkärimäärä on kasvanut noin 20 000:een siten, että tällä hetkellä nais- ja mieslääkäreitä on suurin piirtein yhtä paljon. 1900-luvun alussa Suomessa oli 7 143 asukasta yhtä lääkäriä kohden, vuonna 2002 vastaava luku oli 263. Lääkäritiheytemme on kansainvälisesti katsoen varsin suuri.
Joskus tuntuu siltä, että ajankäytön ongelmat ovat vain lisääntyneet - ainakin, jos seuraa median ja kollegoiden kommentteja. Tästä ei nyt tietenkään pidä vetää mitään turhia johtopäätöksiä, mutta ainakin väestön odotukset terveydenhuollon kaikkivoipaisuudesta ja uusi teknologia diagnosoinnissa aiheuttavat väkisinkin myös ongelmia.
Puhutaan paljon uudesta työnjaosta, lääkäri-hoitajatyöpareista, erityisesti perusterveydenhuollossa, mutta myös erikoissairaanhoidossa. Muun muassa Etelä-Pohjanmaalla joillakin paikkakunnilla kokeillaan verkkohoitajajärjestelmää: kuntalaiset voivat kysellä netissä neuvoja ja varata ajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Verkkohoitajat voivat myös tarvittaessa kirjoittaa lähetteen laboratoriotutkimuksiin. Palvelu onkin otettu hyvin vastaan. Jatkossa on myös suunnitteilla omia verkkolääkäreitä. Pohjois-Suomessa lääkäripula on myös pakottanut kokeilemaan kaikenlaista uutta, kuten etälääkäritoimintaa, jossa hoitaja toisella paikkakunnalla haastattelee potilasta ja lääkäri hoitaa sitten potilaskontaktin videon välityksellä.
Varmaankin näin voidaan lääkärin ajankäyttöä jotenkin parantaa, mutta potilas-lääkärisuhdetta se ei varmaan kovin paljon paranna ja tekee helposti tuon perinteisen tapahtuman hyvin kylmäkiskoiseksi ja tekniseksi.
Tärkein ajankäytön suunnittelija on kuitenkin aina lääkäri itse. Emme voi tietää toistemme työtapoja ja -haluja riittävästi voidaksemme määritellä kaikille samanlaisen ja samasta putkesta tulevan työpäivän ja -viikon. Erilaisissa elämäntilanteissa myös työmäärä voi vaihdella suurestikin. Terveyskeskusten ajanvarauksissa on varmasti suuria puutteita, mutta varsinkin näinä aikoina hoitajat toimivat siellä suuren paineen alaisena, ja silloin olisi tietysti tärkeää, että jokainen lääkäri voisi itse räätälöidä työjärjestyksensä. Toinen meistä tarvitsee myös enemmän taukoja kuin toinen, enkä nyt välttämättä tarkoita mitään ruoka- ja kahvitaukoja. Vapaat ja lomatkin voivat luonnollisesti olla erilaisissa pätkissä. Päivittäisiä vaihteluja esiintyy ja pitääkin esiintyä järjestelmän joustavuuden takia. Omalääkärijärjestelmässä on yleensä esiintynyt vähemmän ongelmia ja narinaa, mutta tyytymättömyys on viime aikoina lisääntynyt sielläkin. Erikoissairaanhoidon piirissä murhetta aiheuttavat esim. päivystysjärjestelmät, erityisesti muu työpaikkapäivystys, josta yritetään kyllä tulevaisuudessa päästä eroon ja siirtyä ehkä pelkkään aktiivipäivystysjärjestelmään. Viimeisen parin vuoden aikana sairaaloiden päivystyspisteiden määrä on pysynyt lähes samana. Toisaalta terveyskeskuspäivystykset ovat vähentyneet, joten niiden potilaat ovat siirtyneet erikoissairaanhoitoon lisäten näiden pisteiden kuormittavuutta ja rasittavuutta.
Tulevaisuudessa vapaa-ajan osuus korostuu entisestään ja tämä lisää osaltaan julkisen terveydenhuollon ja siellä toimivien lääkäreiden paineita. Pitäisikö meidän viimeinkin ottaa oppia myöskin muista Pohjoismaista kuin Ruotsista? Tanskassa ja Norjassa on hyvin toimiva perusterveydenhuolto enimmäkseen ammatinharjoittajapohjalla ja myöskin sairaalalaitos Norjassa toimii jonkin verran eri tavoin kuin Suomessa. Tanskalaisten ja norjalaisten kollegojen kanssa keskustellessa voi todeta, että siellä ei ole kovin paljon mitään ajankäyttöongelmia. Suomen terveydenhuollon tukipilarina tulee jatkossakin olemaan hyvin koulutettu, itseään arvostava ja ammattitaitoinen lääkärikunta, joka pystyy itse hallitsemaan ajankäyttönsä.
