Kesän saldoa

Kesälomalla yrittää unohtaa arkiset, talviset ja työhön liittyvät ongelmat, vaikka kertynyt pino tieteellisiä lehtiä onkin tarkoitus kahlata lomaviikkoina läpi. Tämän kesän päällimmäisiksi loma-aiheikseni nousivat yllättävästi juridiikkaan liittyvät kysymykset. Lääkäriliitto on tekemässä juridiikkaopasta, niin että siltä osin oli tarkoituskin pohtia terveydenhuollon lainsäädäntöä. Eurooppalaisissa sanomalehdissä keskusteltiin onneksi muustakin kuin Clintonin asioista: Itävallassa on meneillään vilkas keskustelu eutanasiasta, ja kyselytutkimuksiin viitaten väitettiin wieniläislehdissä, että jopa 70 % kansasta kannattaa eutanasiaa. Maailman lääkäriliiton julistuksiin artikkeleissa ei huomattu viitata, sen sijaan kyllä Hippokrateen lakiin.

Lääkärin autonomia on perusarvo, josta meidän ammattikuntana tulee pitää tiukasti kiinni. Toisaalta on päivänselvää, että länsimaisessa säädösohjatussa yhteiskunnassa ja verovaroin tai vakuutuksin katetussa terveydenhuoltojärjestelmässä edes potilas-lääkärisuhde ei ole täysin riippumaton. Terveydenhuollon rahoituspäätökset tehdään vastaanottohuoneen ulkopuolella. Omasta kliinisestä koulutuksesta jäi joskus sellainen kuva, että voisimme toimia hermeettisessä tyhjiössä vain viimeiset tieteelliset artikkelit mielessä hoitoratkaisuja ohjaamassa. Riippuvuussuhteet ja vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa tulivat parhaiten esille oikeuslääketieteen ja työterveyshuollon opetuksessa. Se mitä jälkeenpäin arvioiden jää kritisoimaan, oli kuitenkin lääkärikoulutuksen, lääkärikouluttajien ulkopuolisuus. Tällä tarkoitan asennetta, että lainsäädännön tai sairaalahallinnon pykälät otettiin ja opetettiin jotenkin ylhäältä annettuina, passiivisesti ja huonoja päätöksiä moittien - ei sellaisella asenteella, että niihin ohjaaviin hallinnollisiin päätöksiin ja säädöksiin tulisi jotenkin vaikuttaa, huolehtia siitä, ettei niitä aivan mahdottomia papereita edes syntyisi. Proaktiivinen toimintamalli olisi tehokkaampi ja tuottavampi kuin reaktiivinen tai jarruttava.

Yksittäinen lääkäri on yhä useammin ristiriitatilanteessa, kun potilaan lääkitys, tutkimuksiin ja hoitoon pääsy viivästyy tai jää puutteelliseksi taloudellisen tilanteen vuoksi. Omalääkäri voi vaatia potilaansa hoitoonpääsyä, mutta jos resurssit ovat rajalliset, on minun potilaani paikka toiselta potilaalta pois. Entä jos kaksi omaa potilastani "kilpailee" samasta hoitopaikasta, entä kun kaksi lääkäriä "kilpailee" leikkaussaliajasta omalle potilaalleen. On tekopyhää kieltää, ettei julkisessa terveydenhuollossa priorisointia jo tapahtuisi. Sitä tehdään joka päivä. Jokainen päätös lähetteen tekemisestä ja lähetteen jonoon laittamisesta, kiireellisyysluokasta, sisältää jo yhdenlaisen valinnan. Ongelma ei muodostu eettisesti eikä lääketieteellisesti niin hankalaksi, jos vähemmän kiireellistenkin potilaiden pääsy onnistuu kohtuuajassa. Nyt vain on käymässä niin, että nk. III-jono alkaa eräillä aloilla jo pysähtyä tai jopa kehotetaan avopuolen kollegoita pidättäytymään lähetteiden kirjoittamisesta. Jääkö hoitavan lääkärin toimintavaihtoehdoiksi ainoastaan lähetteen "dramatisoiminen" kiireellisyysluokan nostamiseksi, tutun sairaalakollegan ympäripuhuminen tai potilaan ohjaaminen yksityissektorille?

British Medical Journalin pääkirjoituksessa lääketieteen etiikan professorit Len Doyal ja Raanan Gillon (BMJ 1998;316:1623-1624) nostavat esiin lääketieteen etiikan ja lain opettamisen lääkärikoulutuksen ydinasioiksi. He toteavat, että jokaisen lääketieteen opiskelijan tulee tietää ja ymmärtää eettiset ja juridiset näkökulmat, jotka liittyvät lääkärintyöhön ja opiskelijan/lääkärin tulee kyetä ymmärtämään ja analysoimaan eettiset ongelmat niin että potilas, omaiset, yhteiskunta ja lääkäri voivat löytää ratkaisuja. Monet brittinäkökulmat ovat olleet esillä meilläkin ja osa jo otettukin huomioon omassa lainsäädännössämme. Kiinnostavana uutena asiana on etiikan ja juridiikan opetuksessa nostettu esille terveydenhuollon resursointi. Tässä opetusohjelman tavoitteena on käydä eettistä keskustelua terveydenhuollon rationoinnista ja niukkojen terveydenhuollon resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta, terveydenhuollon tasa-arvosta ja myös yksilöiden vastuusta omasta terveydestään. Brittien konsensuslausuma löytyy kokonaisena internetistä: www.bmj.com.

Elokuussa osallistuin Unkarissa pidettyyn kongressiin World Congress on Medical Law, jossa keskusteltiin samoista aihepiireistä. Pohjois-eurooppalaisen itsetutkistelun lisäksi oli hyödyllistä ja ajatuksia herättävää kuulla Zimbabwen ja Costa Rican ongelmista ja Itä-Euroopan maiden ponnisteluista terveydenhuollon kamppaillessa aivan eri mittakaavan taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien puristuksessa. Upeaa oli havaita se, että lääkärikunta löytää edelleen yhteisen kielen ja yhteisiä eettisiä arvoja. Terveydenhuollon etiikka ja juridiikka on asia, jonka keskusteluissa, koulutuksessa ja kongresseissa lääkärikunnan on oltava mukana, ettei käy niin, että tämä oma autonomiamme kutistuu ihmistä pienemmäksi reviiriksi. Seuraava alan maailmankongressi on kahden vuoden kuluttua Suomessa.