Miten käy poliitikolta priorisointi?
Terveydenhuoltoa uhkaa kassakriisi. Valtio on jähmettynyt budjettikatatoniaan ilman konkreettista parannusotetta. Kunnat taas taaplaavat ja tempoilevat jonotusongelmissaan ja lisääntyvissä velvoitteissaan miten kykenevät.
Priorisointi on siis päivän sana, tai ainakin sen pitäisi olla. Kesäkuumalla asiasta tehtiin medioihin muutama toimitelma, mutta keskustelu jäi pahasti Sonera-kohun jalkoihin. Tai sitten ei: päättäjien kannanotot loistivat poissaolollaan lukuun ottamatta erään kunnanhallituksen puheenjohtajan inhogeriatrisia töksäyttelyjä ja HUS:n hallituksen jäsenen esittelemiä silmäkirurgiakäsityksiä. Kun vielä tiedot kotimaisen puhelinyhtiön raha-asioista paljastuivat, asettui nykypoliitikkojen vastuullisuuskin uuteen valoon.
Niukkaa keskustelua on ilmeisesti tulkittava niin, että priorisointi on poliitikolle aivan eri käsite kuin lääkärille. Karkeasti ottaen poliitikko on tullut priorisointipuheissaan tarkoittaneeksi joko lääkäreitten yksityisvastaanotoilta tehtyjen lähetteitten kirjaamiskäytäntöä tai hengityskoneen sulkemista joissain tilanteissa. Motiivina on taatusti säästäminen ja ihmiskäsityksenä ahne ja aivoton homo economicus. Ehkäpä siihen perustuen isojen poikien umts- tai casinoseikkailuihin löytyy varoja myös laskusuhdanteen aikana. Tosin äänestäjäthän eivät välttämättä jaa näitä mietteitä. Ajatellaan, että skandalöösi esitys jonkun potilasryhmän hoitamatta jättämisestä pudottaisi pikaisesti kenet tahansa eduskunnasta tai vastaavasta. Niinpä poliitikon ammatin herkän luonteen huomioiden tuskinpa kukaan heistä ryhtyy mihinkään arvokeskusteluun.
Lääkäri taas piilopriorisoi joka päivä, tietoisesti tai tiedostamattaan. Kokenut kliinikko tekee sen eleettömästi ja vähin äänin. Kyse on ammatin varjopuolesta, mutta ei koskaan hoitamatta jättämisestä tai ihmisten asettamisesta tärkeysjärjestykseen. Resurssipulan puristuksessa ja sydän kylmänä päätetään hoitovaihtoehdoista ja potilassiirroista. Vastuu painaa raastupaan ja loppuunpalamiseen saakka, kykenipä reaalisesti vaikuttamaan siihen tai ei.
Kansalaisen osa on muuttua potilaaksi hänen hakeutuessaan terveystoimien kohteeksi. Tässä kohdassa voidaan nähdä mahdollisuus priorisoinnille. Veronmaksaja voisi olla itse itsensä priorisoiva yksilö, joka toteuttaisi prevention ja uusimman EBM:n mukaista elintapaskeemaa. Tällainen luolanseinäideaali kangastelee valitettavasti vasta preventiotutkijoitten suunnitelmissa. Lääkärille surkuhupaisaa asetelmassa on se, että asennekartoituksissa kerta toisensa jälkeen kansan syvät rivit arvottavat kyllä hyvän terveydenhuollon tärkeysjärjestyksensä huipulle.
Lääkäri näkee valintakysymykset useimmiten läpi medisiinalasien. On kai myönnettävä, ettei terveystaloustiede ole oikein saavuttanut kovaa kurssia medisiinareitten silmissä. Tosin määrättömästi koulutusta aiheesta ei ole ollut tarjollakaan. Koskapa kuitenkin yhteistä varallisuutta käytetään, pitäisi perehtyä tämänkin asian peruslainalaisuuksiin. Hoitotapahtumien tarkastelu talousmielessä avaa aika kiinnostavia näkymiä kaikkeen kansanterveystyöhön.
Toistaiseksi terveysrobotteja ei vielä synnytetä, joten priorisointipelisääntöjen laatiminen rojahtaa päättäjien vastuulle. Olisi täydellistä jänistelyä jättää mittava kysymys kliinikkojen harteille. Ei ole mitään syytä kuvitella, etteivätkö lääkärit toimisi praktiikassaan sovitusti. Poliitikkojen vaisuus ja elämälle vieraat kommentit ovat onnistuneet vain hämmästyttämään tai loukkaamaan huippuasiantuntijoita. Mutta rahaa ei ole, eikä tule, huolimatta eläköitymispommista ja alati kallistuvasta teknologiasta. Varakkaankaan poliitikon ei kannata enää laskea tulevaisuudessa yksityispalveluitten saatavuuteen tai minä kyllä menen jonon ohi -periaatteen varaan. Toivottavasti vastuun laajuus valkenee ennen päätymistä itse aiheutettuun helvettiin.
