Näyttöön perustuva journalismi?
Tiedotusvälineissä on viime aikoina kohistu suomalaisten lääkärien mahdollisista 1930- ja 40-luvun natsimieltymyksistä. Käytän sanaa "kohista" aivan tarkoituksella, koska se liittyy jotenkin radioasemaan tai tv-kanavaan, jonka viritys ei ole aivan kohdallaan. Kuva ja ääni eivät ole aivan kirkkaat, viestistä on vaikea saada selvää ja volyymi karkaa...
Historiaa on turha kieltää, mutta ei sitä pidä myöskään vääristellä. Tämän päivän natsikammo ja pelot erilaisten äärikansallisten aatteiden noususta ovat aivan perusteltuja. Vuosisadan alkupuolen rodunjalostukseen liittyneet - niin anglosaksiset kuin saksalaisetkin - aatteet olivat aikanaan hyväksyttyjä periaatteita, jopa aikansa tiedettä, ja yhteiskunnallisen keskustelun aksioomia. Lääkärikunta niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin toimi yleisesti ottaen sen ajan lainsäädännön ja yhteiskunnallisen keskustelun ja arvojen mukaisesti. Natsien keskitysleireillä sitten ihmisarvo kiellettiin joiltakin ryhmiltä kokonaan ja kauhistuttavat seuraukset ovat tiedossa. Jotkut lääkärit saattoivat Suomessakin kannattaa kansallissosialismia, eräät toiset taas ovat olleet kommunisteja tai lestadiolaisia tai aivan keskivertokansalaisia ilman suuria vakaumuksia politiikan tai uskonnon suhteen. Ääriaineksia ja toisinajattelijoita löytyy porukasta kuin porukasta, mitään yleistä leimaa ei jonkun yksilön tempausten vuoksi ole aihetta hyväksyä koko ryhmälle. Sensaatiohakuisesti rakennettu tv-ohjelma pyrki langettamaan edesmenneen arkkiatrimme Arvo Ylpön ylle raskaan natsivarjon ilman todellisia näyttöjä, vain vihjausten ja saksalaistuttavuuksien varassa. Jään ihmettelemään toimituksellisia arvoja, kaipaamaan näyttöön perustuvaa journalismia.
Ohjelmasta on virinnyt vilkas keskustelu, joka on syytä tuoda tähän päivään. Varsin todennäköistä on, että 50 vuoden kuluttua ihmetellään joitakin tämän päivän hoitoja käsittämättöminä ja potilaalle turhaa kärsimystä aiheuttavina. Vaan kuinka käyttää hehkulamppua ennen sähkön keksimistä? Lääketieteen (ja muidenkin tieteenalojen) edistys ja tieteen olemus kysymyksinä ja muuttuvina, täsmentyvinä vastauksina tuntuu olevan liian monimutkaista tiedotusvälineissä käsiteltäväksi. Menneitten sukupolvien humoraalioppia, käsivarsien heiluttelu-elvytystä jne. on helppo pitää taikauskona sen jälkeen, kun intubaatioputki, sydänhieronta ja hormonit on keksitty ja todistettu. Itse kysyin lapsena isovanhemmilta sota-ajan nälästä kuullessani, "miksette ostaneet ruokaa luottokortilla?"
Paitsi teknologia ja teoriat, myös eettiset arvot muuttuvat ajan ja kulttuurin funktiona. Jossakin päin maailmaa käytetään prenataalidiagnostiikkaa tyttösikiön abortoimiseksi. Fundamentalistiset kristilliset opit kieltävät kaiken raskaudenehkäisyn, kun taas muutamissa maissa aborttia käytetään syntyvyyden säännöstelykeinona. 1970-luvulla meilläkin aborttikeskustelussa väännettiin kättä liberalisoinnista ja myös ammattihenkilön oikeudesta kieltäytyä toimenpiteestä vakaumuksensa nojalla. Perheen näkökulma asiaan on aina muistettava. Varmaakaan omaa vakaumusta ei ole sopivaa tyrkyttää potilaalle. Osallistuminen raskauden ajan seulontatutkimuksiin ja mahdollinen aborttiratkaisu ovat perheen ratkaisu, eivät lääkärin. Kuntasäästöjen tehokkuusvaatimusten paineissa olisi tämäkin aika neuvontaan ja keskusteluun odottavalle äidille kyettävä järjestämään, samoin kaikki mahdollinen tuki sitten, kun perhe on ratkaisunsa tehnyt.
Näkökulmat tähän elämän alkuvaiheen problematiikkaan ovat kovin erilaisia. Suomen Lääkäriliiton Maailman lääkäriliitolle (World Medical Association, WMA) tekemä aloite julkilausumaksi syntymättömän lapsen oikeuksista on aiheuttanut sekavan ja tunteikkaan keskustelun ja suuren hämmennyksen organisaatiossa. Vatikaani ja eräät katoliset maat ovat hurranneet, koska tulkitsevat tekstin tarkoittavan sataprosenttista abortin kieltämistä. Kurjaa on ajatella sotatoimialueilla, esimerkiksi Balkanilla tai Ruandassa raiskattujen naisten ja erityisesti heidän ei-toivottujen lastensa kohtaloa näin jyrkän tulkinnan mukaan. Jotkut läntiset maat taas vastustavat Suomen ehdotusta, koska tulkitsevat kiellon tarkoittavan myös lääketieteellisesti perusteltujen, fataalisti vammaisten sikiöiden abortointia. Alkuperäinen Lääkäriliiton aloitteen tarkoitus kuitenkin oli turvata odottavan äidin terveys ja tulevan lapsen oikeus terveydenhuoltoon ja turvalliseen synnytykseen. Mustavalkoisen selkeä ei ole tämäkään ongelma.
Natsiaatteeseen sisältyi ei-sopivan aineksen karsiminen väestöstä. Tämä sisälsi äärimmillään myös vammaisten ja vakavasti sairaiden kuoleman nopeuttamisen tai suoranaisen murhaamisen. Tänäkin päivänä on aatesuuntia ja jopa rekisteröityjä yhdistyksiä, jotka vaativat eutanasiaksi kutsumaansa toimenpidettä lääkärien tehtäväksi. Jos historian opetuksista jotakin haluaa oppia, niin ainakin se on selvää, että lääkärin ja potilaan välinen suhde on pidettävä ehjänä, potilaan parhaaseen pyrkivänä. Kuolemantoiveeseen vastaaminen ei kuulu lääkärille, vaan päinvastoin kärsimyksen lievittäminen ja lohduttaminen on tehtävämme. Tässä kohden ammattikunnan on varjeltava potilas-lääkärisuhdetta - sen järjestelmällisen rikkomisen seuraukset keskitysleireillä ovat vielä muistissa.
